ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Kuten mikä tahansa luomistyö, myös romaanin kirjoittaminen lähtee liikkeelle tarpeesta; sanoa jotakin, ajatella jotakin tai vaikkapa vain sanoittaa sitä kaikkeutta, joka ympärillämme avartuu. Niin myös tämä teos on saanut alkunsa kaikista noista kolmesta inhimillisen taiteellisen ilmaisun peruspilarista. Silti, tämän teoksen kirjoittaminen on tietyllä tavalla ottanut lähes kaksi vuosikymmentä. Tuo aikamääre on nopea kirjoittaa - kaksi sanaa ja kahdeksantoista kirjainta - mutta jos tämän ajan suhteuttaa todellisuuteen, niin perspektiivi aukeaa aivan toisella tavalla: ajatus romaanikirjailijan urasta alkoi kohdallani itää jo silloin, kun WTC-tornit olivat vielä pystyssä, Anastacia ja Eminem hittilistojen kärjessä ja lantion paljaaksi jättävät farkut kuuminta hottia.

Siitä tosiaan on aikaa.

Pitkä kypsyttelyaika ei ole mitenkään tavatonta romaanikirjailijoiden kohdalla. On arvioitu, että jokaista julkaistua kirjaa kohtaan kirjoitetaan vähintään sata julkaisematonta teosta. Useimpia niistä ei koskaan lue kukaan muu kuin perheenjäsen ja parhaimmillaan kenties tekijä itse. Minäkin olin pitkään yksi näistä hiljaisista ja näkymättömistä. Nuoren teinipojan kirjoittajanunelman lannistivat hyvin nopeasti kustantamoiden liukuhihnalta tuotetut hylkäyskirjeet, joiden sanamuotojen viilaukseen ei ollut todennäköisesti käytetty tuhannesosaakaan siitä vaivasta, jonka täysiverisen romaanin kirjoittamiseen käytetään. Sellainen epäsuhta lannistaisi kenet hyvänsä, niin aikanaan minutkin. Ja niinpä alun teinivuosien jälkeen kirjoitusharrastukseni jäi lepäämään toivottamana, mahdottomana unelmana.

Elämä kuljetti eteenpäin ja niin minäkin totuin hankkimaan elantoni jostakin aivan muualta kuin kirjallisuuden parista. Se lienee monien pöytälaatikkokirjailijoiden kohtalona. Silti ajatus omasta kirjasta lepatti jossakin mielen säästöliekin varassa, eikä ajatus koskaan todella “kuollut”, vaikka unelma kirjailijanurasta tuntui aina vain epätodennäköisemmältä ja kaukaisemmalta sitä mukaa kun vuodet vierivät. Elämässäni sattui ja tapahtui (eikös meillä kaikilla) ja lopulta huomasin olevani keski-ikäinen, varsin tavanomaista elämää elävä perheenisä, jonka elämä oli edennyt kovin eri tavalla kuin alunperin lukioikäisenä saatoin kuvitella.

Niinhän sitä yleensä kai käy - ihminen ajautuu tietynlaiseen elämään, hän uskaltaa ehkä hieman ohjata ajelehtimisensa kulkua, muttei kai mukaan pysty täysin päättämään, mihin sitä lopulta päätyykään? Ja niinpä minä olin muutama vuosi sitten täysin varma, ettei kirjailijuus vain kerta kaikkiaan ollut minua varten.

---

Maailma muuttuu yksi asia kerrallaan ja niin kävi myös minulle tämän varmuuteni kanssa.

Vaikka ajatus romaanista oli elänyt mieleni takamailla yli kaksi vuosikymmentä, tämä nimenomainen romaani on tehnyt tuloaan ehkä noin neljäsosan tuosta ajasta. Ajatus, setting, juoni ja hahmot olivat alkaneet hahmottua jo viisi vuotta ennen sitä hetkeä, kun näitä sanoja kirjoitan. Silti tarvitsin tukevan potkun persuuksilleni ja sellaisena sai toimia ystäväni, joka sai oman romaaninsa valmiiksi ja antoi sen minun luettavakseni. Luettuani hänen teoksensa, saatoin vilpittömästi todeta kirjan olevan parempi kuin monet julkaistut ja kustannetut teokset. Koska tunsin itsekin tekijän henkilökohtaisella tasolla, ymmärsin varsin konkreettisesti, että jokaisen julkaistunkin kirjan takaa löytyy aivan oikea ihminen - ja että julkaisukelpoisen kirjan luominen ei ole varattu vain jollekin maagiselle “julkaistavien kirjailijoiden” -yli-ihmislajille, vaan joku minunkinkaltaiseni sellaisen saattaisi saada aikaiseksi.

Ja kun kypsyttelin ajatusta aikani, huomasin, että omalla kohdallani oli kymmeniä syitä, jonka vuoksi en haluaisi romaania kirjoittaa. Harmillista kyllä, kaikki niistä olivat todellisuudessa tekosyitä, kuten:

En minä ehtisi kirjoittamaan.
Kuka sen muka sitten lukee?
Enhän minä osaa kaikkia pilkkusääntöjä.
Ei kukaan kustantaja kuitenkaan reagoi mitenkään.

Ja niin edelleen.

Tekosyiden kirjo oli loputon ja minä harvinaisen kovapäinen. Silti, kun ajatus alkaa itää, se ei kai koskaan lopullisesti suostu kuolemaan.

Ja kun lopulta keski-ikäisyyden verhon alta alkoi näkyä kajastus loppuelämän tulevaisuuteen - ja sen tajuamiseen, etten tästä enää nuorentuisi - totesin, että nyt jos koskaan.

Lupasin itselleni, että minulla olisi aikaa käyttää joka päivä se noin puolisen tuntia siihen, että kirjoittaisin tarinaani eteenpäin - olipa päivä sitten millainen tahansa. Mitä muka puoli tuntia päivässä on elämän mittakaavassa?

Ja niin vain kävi, että ensimmäisen kirjailijapäivänäni aamuna minä kaivoin esiin koneen ja aloin kirjoittaa. Naputin paperille nuo sanat, jotka aloittavat yksityisetsivän tarinan. Enpä vain arvannut, minkälaisen patoluukun menin tuolloin avaamaan, sillä tuon elokuisen aamun jälkeen tekstiä on syntynyt aika tavalla. Melko varmasti useammankin kirjan tarpeisiin.

---

Ja kun kerran luet nyt näitä sanoja, se tarkoittaa sitä, että tuo nuoren pojan unelma on viimein muuttunut todeksi. On olemassa tarina, jolla on kirjoittaja ja kokija. Teksti, joka toivottavasti herättää kokijassaan tunteita, ajatuksia, mietteitä - ja tietysti tekee sen, mikä romaanin pitääkin: eli pitää otteessaan ja viihdyttää ensikappaleesta aina viimeisille riveille saakka.

Kun pääsin teoksen kanssa vauhtiin, muistin taas kuinka käsittämättömän hauskaa tarinoita on kokea ja kirjoittaa - sillä siitähän nimenomaan on kyse käsittääkseni kaikkien kirjailijoiden kohdalla. Tekstiä ei niinkään tuoteta, vaan sitä vain kirjoittaa sen, mitä päähän syntyneestä kurkistusaukosta kykenee näkemään. Minä nautin saadessani kokea tämän tarinan piirtymisen paperille jäsentyneiksi sanoiksi, lauseiksi ja kappaleiksi. Ja tiedän, että mikäli kykenen tästä tunteesta välittämään edes murto-osan Sinulle, arvostettu lukijani, olen onnistunut kirjoittamaan kohtalaisen hyvän kirjan.

Toivomme siis parasta - sekä Sinun, minun että kaikkien kirjallisuusharrastajien puolesta.

---

Tämä kirja on siis alkanut monta kertaa. Kaksikymmentä vuotta sitten, ollessani vasta nuori poika. Reilut viisi vuotta sitten, kun kerroin vaimoni kanssa ensitreffeillä ollessani, että joskus olen kirjoittanut romaaneja pöytälaatikkoon. Ja tietenkin tämä tarina on alkanut myös eräänä elokuisena aamuna vuonna 2019. Ensimmäinen toisinajattelija on ensisijaisesti kirjoitus siitä, miten yksityisetsivä oman maailmansa epäkohdat näkee, millaiseksi hän kokee elämänsä tuntiessaan olevansa palapelin epäsopiva pala ja miten hän tuohon ongelmaan tarttuu. Mutta yhtälailla tämän teoksen konkreettinen synnyttäminen on osoitus inhimillisestä sitkeydestä, päättäväisyydestä, kovapäisyydestä - ja siitä, mihin 20 vuotta vanha unelma voi lopulta ihmisen työntää.

Nyt kuitenkin lienee aika aloittaa tämä tarina myös sen kokijan näkökulmasta, joten - jos omistat jo kirjan, tartu siihen, käännä ensimmäinen sivu esiin - ja tartu tarinaan. Mikäli vielä epäröit, tutustu alla oleviin tekstinäytteisiin ja tee vapaasti oma tulkintasi.

Minä puolestani toivon, että nautit tekstin lukemisesta yhtä paljon kuin minä sen kirjoittamisesta.

Terveisin,

Jack

Kuka minä siis oikeastaan olin?

Olin tietysti etsijä, sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Silloin kun en etsinyt jotakuta muuta, etsin puuttuvaa puoliskoani. Mutta teinkö sitten omaa kutsumustani? Olinko onnellinen etsiessäni, tai sitten joskus ehkä löytäessäni sen mitä kulloinkin olin vailla? Ehkä, ehken - mistä sen muka tiesi? Minähän tein sitä, missä olin hyvä, missä olin aina ollut hyvä. Ja sain siitä elantoni. Riittikö se, vai pitikö olla vielä jotakin muuta?

Oliko ihmisellä edes lupa odottaa mitään muuta?

En tiennyt vastauksia näihin kysymyksiin.

Tokkopa tiesi kukaan muukaan, kun harva varmasti oli edes miettinyt moisia aatoksia.

Nuorena miehenä Federaation ahtaat raamit eivät olleet haitanneet minua. Tuolloin kukasta kukkaan lentely oli ollut käsitykseni paratiisista ja jokainen nuori mies varmaan ymmärtää, mitä tällä tarkoitan.

Mutta paratiisinkin puutarha lakastuu liikakastelulla ja niinpä huomasin yhä useammin jääväni kaipaamaan jotakin heti sen jälkeen, kun hikiset kehomme erkanivat toisistaan. Yhä enenevässä määrin löysin itseni miettimästä muiden ihmisten sisintä, heidän todellista olemustaan, motiivejaan. Halusin toki edelleen riisua kohtaamani mielenkiintoiset naiset, mutta halusin tehdä niin myös henkisellä tasolla. Halusin nähdä heidän luonteensa edessäni yhtä alastomina kuin heidän kehonsakin.

Halusin ymmärtää, mikä oikeastaan ajoi Ariadnea eteenpäin - miksi hän oli sellainen kuin oli? Miksi hän tuntui aina häilyvän eri elämäntilanteiden rajapinnalla? Miksi hänen unelmansa vaihtuivat ja väreilivät - kuin myrskylyhdyt sumuisessa sateessa? Mikä sitä kaikkea ajoi? Ja mikä Cocon rooli tässä kaikessa oli?

Ja entäpä sitten Marion? Minä halusin tietää, miksi hän oli kadonnut? Entä miksi hän oli sotkenut asiaan Lafayetten ja siskonsa? Miten hän oli ylipäätään löytänyt siskonsa? Vai oliko se käynyt toisin päin, oliko se sisko, joka oli löytänyt Marionin? Entä mikä Marionia ajoi eteenpäin, mitä hän halusi - elämältä, itseltään? Halusiko ylipäätään mitään?

Tai sitten sihteerini? Miksi hän oli yhtäkkiä, kahden vuoden asiallisen ammatillisen suhteen jälkeen antanut minulle poskipusun? Mikä häntä kaiveli? Halusiko hän seksiä vai jotakin muutakin?

Ja siitä pääsimme takaisin minuun. Mikä minua ajoi? Mikä tökki vastaan? Mitä nyt, mitä seuraavaksi?

Tiesin, että hain uutta suuntaa elämässäni, mutta olinko siinä yksin? Olinko todella koko Federaation ainoa, joka mietti tällaisia kysymyksiä ja pysähtyi pohtimaan kaiken tämän mielekkyyttä?

Wegener ei ainakaan vaikuttanut harmistuvan siitä, että hänen elämänsä oli yhtä katkeamatonta sängynlämmittäjien paraatia. Hänelle tosiaan tuntui riittävän viina, laulu ja naiset. Mutta oliko sekään todella niin?

Ajatukseni olivat lähteneet laukalle ja silloin kun niin kävi, pidin usein viisaimpana antaa niiden mellastaa. Lopulta siemailin jäähtynyttä teetäni ja kulutin näitä asioita pohtiessani koko sen iltapäivän.

Ja lopulta kävi niin, että ilman aina ajan tasalla olevaa sihteeriäni, olisin varmaan unohtanut Lafayetten kanssa sovitun aikamääreen ja Marionin tapaus olisi jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi - kaikkien näiden vastauksettomien kysymysten joukkoon.

Ympärillämme levittyvä tiheä havumetsä verhoutui hiljalleen öiseen pimeyteen ja viileä äänettömyys laskeutui yllemme. Puut humisivat edelleen hiljaa tuulessa, mutta puuskia tuli aina vain harvemmin. Yläpuolellamme avartui tähtitaivas kirkkaampana kuin olin koskaan nähnyt. Kylmyys tuntui laskeutuvan suoraan alas kirkkaina pilkkivistä tähdistä; raikas yöilma pureutui takkini saumoista sisään ja jopa nuotion loisteessa hytisin hieman.

Mutta tähtitaivas… sen miljoonien valopisteiden äärettömyys oli minulle kertakaikkisen käsittämätöntä.

“Katso”, Vlad sanoi hiljaa ja osoitti ylöspäin.

Taivaanrantaan, tähtien ja meidän väliin, oli laskeutunut jättimäinen, itsevalaiseva sifonkiverho. En osaa sitä paremminkaan kuvata. Se heilahteli itsestään edestakaisin koko taivaankannen matkalta, aivan kuin viiltävä yötuuli olisi leyhyttänyt sitä edestakaisin. Ei se tietenkään verho voinut olla - mikään verho ei voinut olla satoja kilometrejä pitkä - mutta se oli lähin vertauskuva, jonka tuosta ilmiöstä keksin.

Sinisiä, vihreitä ja punaisia aaltoja loimotti hiljaisuudessa äärettömien tähtien ja meidän leirimme välissä. Kaukaisuudessa ne värjäsivät vuorenhuippujen lumen hailakan väriseksi. Ensin ne pysyivät paikallaan, mutta lähtivät sitten etenemään meitä kohti. Ja kun aurinko oli laskenut, mikään ei estänyt niitä valtaamasta koko taivaankantta. Kun oikein herkisti aistinsa, saattoi kuulla kuinka väriaallot räsähtelivät hiljaa.

“Jumalat toivottavat meidät tervetulleeksi”, Vlad sanoi. “Nuo ovat taivaan tulet.”

Katselin taivaan tulia mykistyneenä. Ne täyttivät kirjaimellisesti koko kaikkeuden yllämme ja lepattivat hiljaisuudessa jylhinä, yksinäisinä ja arvokkaina. Olivatpa ne lähtöisin jumalasta tai mistä tahansa, ne olivat upeita. Ensijärkytyksestä toivuttuani huomasin, että ne olivat myös jollakin tavalla hyvin rauhoittavia. Ne näyttivät olevan vaarattomia ja ne saivat lopultakin mieleni rauhoittumaan niille ominaisilta ylikierroksilta.

“En ole koskaan nähnyt mitään tällaista.”

“Niitä näkyy vain täällä pohjoisessa. Harvoin tosin näin aikaisin syksyllä, vaikka talvi onkin aikaisessa. Meitä lykästi.”

Ja siinä me katselimme, kun koko taivaanranta vaihtoi väriä vihreästä siniseen, sinisestä punaiseen ja taas uudelleen vihreään hitaasti ja majesteetillisen vaiteliaisuuden vallassa. Horisontin mustat vuoret piirtyivät tulia vasten. Korkeimmilla huipuilla näkyi värikäs läikkä, kun lumipeite toisti kimmeltäen taivaalla näkyvää jumalaista näytelmää.

Yhtäkkiä jostakin kuului huuto: “auuuuuu!” Hätkähdin seisaalleni.

“Ei hätää. Tuo susi on kaukana. Eikä se tule nuotion luo.”

Muut barbaarit katselivat minua hymynkarettaan peitellen. Nöyryytettynä istuin alas. Ei ollut tarpeen tehdä itsestään suurempaa pelleä kuin jo olin.

“Tästä tulee rauhallinen yö”, Vlad sanoi. “Jumalat ovat kertoneet sen minulle.”

Ja kertoivat tai ei, niin oikeassahan Vlad oli.

---

Vaunun lämmitin oli oikeastaan aika hieno keksintö. Jonkinlainen pieni poltin lämmitti ilmaa, joka sitten johdettiin matkustamoon pientä räppänää apuna käyttäen. Pienestä koostaan huolimatta lämmitin piti vaunun mukavana nukkua koko hyisen yön. Ja yö todella oli hyinen, sillä kun aamulla heräsin aamuauringon ensi säteisiin, ikkunoiden sisäpinnassa oli läpitunkematon jääriite.

Nousin vaunusta ennen muita ja kävin matkan päässä aamukusella. Lorottaessani menemään kuuntelin luonnon ääniä ympärilläni - tai oikeastaan niiden puutetta. Jos ei tuullut, ei kuulunut kerrassaan mitään. Edes joen solina kaukaisuudesta ei kantautunut leiriimme saakka. Oli täysin hiljaista - enkä muista olinko koskaan kuullut mitään sen kaltaistakaan. Saatoin jopa kuulla sydämeni sykkeen korvieni tärykalvojen joustaessa verenpaineeni vaihteluiden tahtiin.

Katselin itään, nousevan auringon suuntaan ja tunsin kuinka kylmä aamuilma pureutui aina luihini saakka. Kun kävelin takaisin vaunulle, astuin epähuomiossa lätäkköön, joka risahti jalkani alla pirstaleiksi. Hengitykseni höyrysi ja jokaisella uloshengityksellä päästin harmaan pilven ympäröivään pakkasilmaan.

Jäätävyydestään huolimatta aamu oli kertakaikkisen kaunis. Ilmassa leijaili pieniä jääkiteitä, jotka näyttivät siltä kuin taivaan tulet olisivat puhaltaneet timanttipölyä päällemme. Kirkkaan auringon nousevat säteet saivat joen kimmeltämään kaukaisuudessa. Lisäksi valo nosti kivikon harmaat sävyt ja kuusikon syvän tummanvihreän esiin tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi. En ollut varmaan koskaan nähnyt niin syvää vihreää missään.

Ilma tuoksui puhtaalta ja raikkaalta, mutta viilsi sieraimia jokaisella sisäänhengityksellä. Se viilensi kasvojeni kuumottavaa ihoa ja sai sen tuntumaan kuivalta.

Nousin takaisin vaunuun.

Muut olivat havahtuneet poistumiseeni ja venyttelivät nyt makuusijoillaan.

“Arvelin, ettet yrittäisi karkuun”, Vlad sanoi hymyillen.

“Minnepä täältä olisi päässyt?”

Vlad nyökkäsi ja haukotteli.

“Ollaan noin puolivälissä, hieman sen paremmalla puolen. Tästä pisteestä on noin viitisensataa kilometriä lähimmälle rannikolle. Ja välissä ei ole mitään muuta kuin aarniometsää ja raunioituneita muinaiskaupunkeja. Teit viisaasti, kun et lähtenyt minnekään.”

“Mitenkäs sitten jatketaan?”

“Syödään ensin aamiaista. Sen jälkeen Sven hyppää ohjaksiin ja ajaa tämän päivän. Hilde jää kanssamme matkustamoon. On näin kirkasta, joten tulee kylmä päivä.”

Ja sitä siitä tulikin. Noin tuntia myöhemmin lisälämmitin sammutettiin, moottori käynnistettiin ja vaunu lähti muristen kiitämään kiskoja pitkin eteenpäin. Ajoviima viilensi matkustamoa ja sen seinät kylmenivät nopeasti jäisen hohkaaviksi. Aurinko paistoi kauniisti ikkunoista sisään, muttei lämmittänyt nimeksikään. Se ainoastaan valaisi. Mietin ohimennen, oliko lämmitintä mahdollista käyttää ajon aikana, mutten kehdannut kysyä. Pelkäsin tekeväni itsestäni taas idiootin kysymällä jotakin suloista itsestäänselvyyttä, jonka kaikki muut ymmärsivät paitsi minä.

Ulkopuolella maisemat muuttuivat aina vain hämmentävimmäksi. Nyt vuoret kohosivat kaikkialla ympärillämme. Ikimetsä tuntui olevan rikkumaton. Ainoastaan kiskopari oli merkkinä siitä, että täällä oli kävellyt ainoatakaan ihmistä.

“En ole koskaan nähnyt mitään tällaista.”

“Ei ihme. Federaation maat ovat litteitä kuin lätty.”

“Onko täällä - puhdasta?”

“Mitä tarkoitat?”

“Niin, että onko vesi juomakelpoista vai myrkytettyä? Jumalten myrkyttämää?”

Vlad hymyili.

“Joudun varmaan puolustamaan jumalia tässä kohtaa, mutta eivät he ole mitään myrkyttäneet. Ihmiset sen itse ovat saaneet aikaiseksi.”

“Miten niin muka?" naurahdin. “Ei kenenkään ihmisen mahti riittäisi likaamaan kokonaista valtamerta!”

Vlad hiljeni, mutta näytti tietävältä.

“Sinä olet kova luu”, hän sanoi ja heristi makkaranpaksuista sormeaan. “Mutta se on hyvä. Juuri sinun kaltaisesi kovakallot meidän pitääkin saada vakuuttuneeksi. Siksi Asa matkalleen lähti.”

“Mitä tuolla tarkoitat?”

Mutta Vlad oli hiljaa. Ilmeisesti hän oli kertonut kaiken sen minkä aikoi. Saattoipa olla, että jopa liikaa.