ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Tervehdys jälleen, uskollinen lukijani! 

Suomen kirjailijaliitto pitää kirjailijan määritelmänä kahta julkaistua teosta. Koska minulla puolestani on valta määritellä termi “uskollinen lukija”, määrittelen sen ihmiseksi, joka on päässyt esipuheessani vähintään tähän saakka. Joten onneksi olkoon, niin sinulle kuin minulle - hyvää työtä!

---

Termien määrittelystä pääsemme sujuvasti asiaan, sillä ‘Mutta minulla on kerrottavaa’ keskittyy vahvasti sanomisiin ja sanomatta jättämisiin ja näiden päätösten myötä syntyviin seurauksiin. Näin ollen teos on näinä päivinä ajankohtaisempi kuin vielä koskaan. Ei ole myöskään sattumaa, että tarina on kerrottu journalistiikan näkökulmasta. Mikä muukaan olisi otollisempi lähtökohta kirjalle, joka on vahvasti nivoutunut niin sanottuun “totuuden jälkeiseen aikaan”?

“Mutta minulla on kerrottavaa” tarkastelee mediatodellisuutta pääasiassa nuoren, toimittajakoulusta vasta valmistuneen ja kirkasotsaisen Alex Hartmannin kautta. Hänen silmiensä läpi nähtynä itsellenikin oli välillä lannistavan selkeää huomata, kuinka helppo yksilön on sulautua ajan henkeen ja ulkoistaa oma ajattelunsa silloin, kun koko ympäröivä maailma ohjaa siihen. 

Vähitellen Alex kuitenkin huomaa, että instituutioiden ajautuessa kauas niiden alkuperäisten tehtävien parista, ollaan ongelmissa. Vastuullisen sanankäytön nyansseista huolehtiva Viestintuoja ei ole tällaisesta eettisestä ajelehtimisesta mitenkään vapaa. Miten voisikaan? Löytyyhän senkin takaa lopultakin vain yksittäisiä, vajavaisia ihmisiä omine piilomotiiveineen, vaikuttamishaluineen sekä valtapyrkimyksineen. 

Kaikki narratiivin ohjaus tapahtuu tietysti “suuremman hyvän” nimissä ja Alex olettaa, että kokonaisuus on mietitty jossakin valmiiksi ja hänen tehtäväkseen jää vain mekaanisesti suorittaa omaa tehtäväänsä. Propagandakoneiston synnyttämässä paineessa on yksittäisen osasen aivan liian helppoa sortua ajattelemaan tehtäväänsä jonakin muuna kuin totuuden välityksenä. Oman elämänsä kuohuja setvivän Alexin mielessä tämä ajatus tuntuu jossakin määrin loogiselta, jos vain kalvavan omantunnon äänen saisi jotenkin vaiennettua.

Silti Alex huomaa kantapään kautta, että todellisuus on kovin toisen näköinen, kuin ne kauniit kuvitelmat, joiden pohjalta journalistisen linjan ohjauspäätöksiä on mietitty. Viestintuojan uutishuoneen ja reaalitodellisuuden välinen railo tuntuu repeävän päivä päivältä isommaksi eikä eroa pian voi enää silotella millään määrällä kaunopuheita.

Ristiriita kasvaa päivä päivältä pahemmaksi. Vaikka puolitotuudet kiusaavatkin omaatuntoa, asiassa on myös virallisen totuuden puoli. Onhan Viestintuojankin journalistisen linjan ajatuksena kuitenkin tehdä maailmasta parempi paikka. Mitäpä pahaa sellaisessa nyt voisi olla?

---

‘Mutta minulla on kerrottavaa’ pyrkii näyttämään poliittisesti latautuneen agendamedian kehityskulun tietynlaisen loppupisteen “vastuullisine puheineen”, “journalistin ohjeineen”, “fraasipankkeineen”, “narratiiveineen” ja “faktantarkistuksineen”. Se ei varmastikaan tarinana ole miellyttävä heille, joiden mielestä totuus vaatii aina evästyksekseen kehystyksen tai selostuksen.

Silti tarinalla on kultareunuksensa. Aivan täysin riippumatta siitä, miten media omassa todellisuudessamme tai Viestintuojan tilannehuoneessa tahtookaan muokata maailmaa agendojensa kaltaiseksi, faktoja ei voi loputtomiin peitellä. Vääjäämättä kiistämättömien tositapahtumien vyöry purkautuu valheiden verkkojen läpi. Ja lopulta pölyn laskeutuessa jäljelle jää vain puhdas totuus.

Kirjoitettuani “Mutta minulla on kerrottavaa” -teoksen, tämän kehityskulun päätepiste on minulle näkyvissä kirkkaammin kuin koskaan aiemmin. Uskon vilpittömästi, että reaalimaailmasta löytyy Alex Hartmannin ja Mark Englebergin kaltaisia ihmisiä, jotka ajattelevat toisin ja ovat valmiita pysyttelemään tinkimättömästi omassa totuuden välittäjän roolissaan. Aivan riippumatta siitä, millainen hinta siitä heille tuleekaan maksettavaksi. 

Jätän jokaiselle lukijalle vapauden pohtia, missä kohtaa tätä totuudellisen tiedonvälityksen kehityskulkua me armon vuonna 2022 kuljemme - vai kuljemmeko koko janalla ensinkään ja onko tämä kaikki vain puhdasta kirjailijan mielikuvituksen tuotosta.

---

Sananvapauden tematiikan käsittely on kuitenkin “Mutta minulla on kerrottavaa” -romaanista vain toinen puoli. 

Mikäli journalistiikan nyanssit tai vapaan ilmaisun valkohaarniskaisena ritarina toimiminen ei ole omin juttusi, tarjoan tuttuun tapaan toisen, tarinallisemman tason. Tässä kepeämmässä kerroksessa palautetaan mieleen, mitä onkaan nuoruuden hullaantumisensekainen rakastuminen, miten kitkerästi petos kirveleekään - ja kuinka ihmissuhteet muovaavat kokijaansa armottomasti, mutta silti samaan aikaan myös äärimmäisen armollisesti.

Niin ikään - ja tämän sanon kaikella reaalimaailman kokemuksella - romaani kuvaa myös sitä, kuinka ihmisen tekemät virheet joko saavat ihmisen kehittymään paremmaksi…. tai sitten nuo virheet alkavat määrittää ihmistä. 

Toivon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä itselleen tason, jota seuraamalla matkasta tulee ikimuistoinen. Minulle tämän maailman näkeminen oli avartava kokemus ja käytin kaiken taitoni tämän tuntemuksen siirtämiseen myös sinulle, uskollinen lukijani.

Parhaani tein ja itse olen tyytyväinen - jos sinäkin olet, niin mitä muuta sitä voikaan vaatia?

Joka tapauksessa toivotan sinulle ikimuistoista matkaa!

Terveisin,

Jack

P.S. Minulla on sinulle pyyntö: jos pidät kirjasta ja haluat olla avuksi, suosittelisitko sitä kahdelle ystävällesi? 

Isä Brianin seurakunnasta (niin kuin hän joukkiotaan ilmeisesti nimitti) Alex ei ollut koskaan kuullut, vaikka olisi epäilemättä pitänyt. Herra Olivierin alustuksesta oli voinut päätellä, että kyse oli jonkinlaisesta paikallisesta kylähullusta, joka oli kuitenkin onnistunut haalimaan jorinoilleen jonkinlaisen uskollisen yleisön. Alex ei siis tiennyt mitä odottaa suunnistaessaan kohti hänelle annettua osoitetta Capitolin muurin reunamilla.

Isä Brian piti seurakuntaansa vain kolmen korttelin päässä Capitolin pääkadusta Diagonalesta. Rakennus, jossa “Pyhyyden kappeli” sijaitsi, oli ennen Suurta Sotaa toiminut jonkinlaisena liikuntakeskuksena. Se oli muodoltaan kantikas, ulkoa koruton ja harvinaisen kuluneen näköinen. Betoniseinät, joiden komistuksena oli joskus ollut keraamisia laattoja, olivat nyt rapistuneet ja laatoistakin suuri osa oli rapissut pois jättäen rosoisia reikiä jälkeensä.

Ankeus ja rappio eivät kuitenkaan olleet koko totuus. Rakennuksen luontaista rumuutta oli pyritty torjumaan ahkerien käsien touhukkaalla otteella; katolle oli istutettu muratteja, joiden oksisto laskeutui seiniä pitkin alas. Murateissa ei ollut talvisaikaan tietenkään lehtiä, mutta oksistosta pystyi saamaan riittävän ymmärryksen siitä, mikä puutarhurin kantavana stylistisenä ajatuksena oli ollut. Rakennuskompleksia kiersi myös matala, hyvin hoidettu pensasaita ja pääsisäänkäynnin pariovien reunakoristuksina nökötti kaksi painavaa ruukkua, joissa törrötti kaksi ikivihreää katajaa. Molemmat kasvit olivat hyväkuntoisia ja voimansa tunnossa. Ne olivat hyvin hoidettuja.

Rakennus ei välttämättä ollut muinaisten arkkitehtien lahja ihmiskunnalle, mutta joku oli todella nähnyt vaivaa saadakseen sen ulkonäköä entrattua edes välttävälle tasolle.

Alex kirjasi kaiken tämän ylös muistivihkoonsa, jottei unohtaisi saamaansa ensivaikutelmaa. Sitten hän siirtyi päättäväisin askelin sisään kolkkoon rakennukseen.

Rakennus oli sisältä vielä eriskummallisemman näköinen kuin mitä ulkokuori oli antanut ymmärtää. Päästyään eteisestä sisemmälle, Alex saapui valtavaan, keraamisilla laatoilla vuorattuun halliin. Keskellä pääsalin lattiaa ammotti iso laatoin päällystetty kuoppa, jonka pohjalle oli istutettu puisia penkkirivejä aivan kiinni toisiinsa. Keraamisen kuopan seinillä laatat olivat halkeilleet ja rikkonaiset, mutta kuopan lattia oli pidetty moitteettoman siistissä kunnossa. Siellä oli jopa lyhtyjä, joiden kynttilöissä lepatti elävä tuli. Hetken asiaa tutkailtuaan, Alex tajusi seisovansa muinaisessa uimahallissa ja katselevansa jonkinlaiseksi esiintymislavaksi muutettua allasta.

Uima-allasta, joka oli muutettu kirkon keskilaivaksi.

Vanhakantainen sana pulpahti jostakin Alexin mieleen, vaikkei hän ollut keskilaivaa tietenkään elävässä elämässä nähnytkään.

Uima-altaan päässä, parempiakin päiviä nähneen hyppykorokkeen kohdalla, oli jykevistä lankuista kyhätty saarnatuoli (toinen jo lähes unohtunut sana, jonka Alex kuitenkin sai muistiinsa palautettua). Tuoli seisoi suoraan keskilaivan edessä, seurakuntalaisten katseiden ansaitussa polttopisteessä. Tuolia valaisivat kaksi kohdevaloa, jotka tuntuivat palavan vain puolella teholla. Silti ne muodostivat pimeään halliin aavemaisen kirkkaan valoläikän juuri siihen kohtaan, jossa puhuja ottaisi yleisönsä vastaan.

“Hyvää päivää”, pimeydestä kajahti. Alex hätkähti kaikua ja yritti siristellä pimeyden läpitunkemattomaan verhoon nähdäkseen, kuka häntä oli puhutellut. Pimeyden musta sametti ei kuitenkaan väistynyt; ääni saattoi olla hänen edessään, sivussaan tai takanaan - parin metrin, tai viidentoista metrin päässä. Kaiku vääristi äänikuvaa ja teki tilanteen arvioimisesta puolimahdotonta.

“Päivää! Alex Hartmann, Viestintuojasta. Olen toimittaja.”

“Kas niin”, miesääni jatkoi, “Minä jo kuulinkin jotakin puhetta, että meille olisi tulossa vieraita tänään.”

Alex nuolaisi huuliaan ja yritti nähdä pimeyteen. Valmistautumisesta huolimatta hän hätkähti sytkärin leimahtaessa liekkiin noin kahden metrin päässä hänestä vasempaan.

Metallisen sytyttimen lepattava valo paljasti himmeässä valossa eriskummalliset, pulleat miehenkasvot. Paksukainen oli pukeutunut ruskeaan, koruttomaan kaapuun, jonka vyön virkaa toimitti koruton manillaköydenpätkä. Miehen tukka oli huolimattomasti leikattu, rosoinen polkka, joka laskeutui joka suunnasta suunnilleen hänen kulmakarvojensa korkeudelle. Tarkkaa rajaa oli vaikea nähdä, sillä miehellä oli myös isoimmat neliönmalliset silmälasit, jotka Alex oli koskaan nähnyt. Linssit olivat suuret kuin kaksi tuhkakuppia. Silmistä oli vaikea saada selvää, sillä suurentavat linssit paisuttivat mykiöt altaiksi. Sinänsä ne sopivat miehen epäsuhtaiseen olemukseen, sillä vaikka miehen paksut kasvot olivat muuten parrattomat ja viiksettömät, hänen pulisonkinsa jatkuivat miltei leukaperiin saakka. Miehellä oli valtaisa kaksoisleuka ja maailmalle täysin avoin hymy, joka olisi voinut kuulua vajaamieliselle.

“Minä olen isä Brian, ja tämä on seurakuntani koti.”

Alex käveli miehen luokse ja tarjosi kättään. Isä Brian hymyili, muttei tarttunut kämmeneen. Sen sijaan hän kumarsi Alexille ja tuli samalla paljastaneeksi päälakensa, jonka keskeltä kalju läikkä pilkisti polkkatukan läpi. Tukka näytti hieman karvoista kasatulta paaluvarustukselta muutoin paljaan kukkulan laella.

Komeaksi miestä ei voinut mitenkään kehua, mutta jotakin erityistä hänessä oli, sillä silmä tuntui aina hakeutuvan hänen olemukseensa. Oli miltei kuin näköaisti olisi yrittänyt ymmärtää, kuinka joku saattoi olla näin piittaamaton olemuksestaan, ja sen vuoksi palannut arvoituksen ääreen kerta toisensa jälkeen.

“Minä kuulin, että haluatte tehdä jutun minusta ja seurakunnastani”, Isä Brian sanoi ja hymyili. “Se kuulostaa kovin mukavalta. On aina arvokasta, kun saamme vieraita matalaan majaamme.”

“Tulin mielelläni”, Alex lausahti, kun ei muutakaan keksinyt.

“Kas niin, kas niin”, Isä Brian sanoi ja kääntyi sivuttain Alexiin nähden. Hän otti sivupöydältä kaasulyhdyn ja sytytti siihen liekin. Hetkessä valo moninkertaistui ja vaikka varjot pitenivätkin, jotenkin tila muuttui vähemmän aavemaisemmaksi.

“Me emme täällä polta kauheasti valoja silloin, kun ei ole palvelusta. Katsokaapas, sillä tavoin säästämme meille kallisarvoista polttoainekorttiamme toisiin, synkempiin päiviin. Mutta kas, mitäs me tässä nyt seisomme - menkäämme penkeille istumaan! Eivät ne siitä kulu. Heh!”

Penkeille kuljettiin muinaisen uima-altaan toisessa päädyssä sijaitsevasta metallisesta kulkurampista. Kulkuväylä oli kolhiintunut ja nähnyt parempiakin päiviä. Se nitisi uhkaavasti heidän allaan, mutta Isä Brian ei joko kuullut rakenteiden valitusta tai sitten hän luotti korkeampansa suojelukseen. Isä harppoi rohkein askelin edeltä, valaisi kaasulyhdyllä matkaansa ja Alex seurasi häntä kuivan uima-altaan pohjalle kuin omituisessa unessa.

Kaasulyhdyn kapeassa valopiirissä he kävelivät penkkien välistä keskilaivaan ja istuutuivat sitten kumpainenkin omalle penkilleen - Isä Brian keskikäytävän vasemmalle ja Alex oikealle puolelle. Alex kaivoi taskustaan esiin kirjoituslehtiönsä ja kynänsä ja havahtui siihen tosiasiaan, ettei ollut innostuksissaan ehtinyt mitenkään valmistautua tilanteeseen. Hän joutuisi navigoimaan sokkona ja kyselemään tarkentavia kysymyksiä ilman kunnollista ennakkovalmistautumista, samalla muistellen vanhoja termejä toivoen saavansa ne oikein.

“Mistä haluatte tietää, lapseni?” Isä Brian aloitti ja hymyili. Vetäytyvät huulet paljastivat kauttaaltaan keltaiset hampaat, jotka olisivat vaatimalla vaatineet - jos olisivat osanneet - kipeästi oikomishoitoa. Joka suuntaan sojottavat torat jotenkin kuitenkin viimeistelivät Isä Brianin omintakeisen ulkonäön ja antoivat hänen kasvoilleen viimeisen silauksen. Virheetön hammaskalusto ei olisikaan sopinut Isä Brianin rähjäiseen habitukseen.

“Krhm”, Alex selvitti kurkkuaan. “Niin. Haluatteko kertoa seurakunnastanne ensiksi omin sanoin?”

Vaikka sellainen aloituskysymys olikin kertakaikkisen surkea, Isä Brian ei näyttänyt ymmärtävän, ettei Alexilla tosiaankaan ollut mitään pohjaa miltä ponnistaa. Tai sitten hän ymmärsi, muttei halunnut asettaa Alexia noloon tilanteeseen.

“Tämä vaatimaton asumus on Pyhyyden Kappelin seurakunta”, Isä Brian aloitti edelleen hymyillen ja antamatta katseensa laskeutua hetkeksikään Alexin silmistä. “Tämä on kokoontumispaikka niille, jotka kaipaavat välillä hengähdystaukoa tai sielun lepopaikkaa maailmassa, jossa kumpiakaan ei ole liiaksi. Tämä on - sanottakoon nyt vaikka niin - paikka, jossa on edelleen armoa niille, jotka eivät ole onnekkaita. Turvaa niille, joilla ei sitä ole. Ja tietenkin tämä on paikka, jossa voi jättää maalliset murheensa hetkeksi taakseen ja keskittyä Pyhyyden tavoittamiseen.”

Alex nyökkäsi ja kirjoitti kaiken muistiin lyhenteitä ja tukisanoja käyttäen. Hän tavasi tarkasti jokaisen Isä Brianin viljelemän erikoistermin, sillä hän halusi saada ne oikein kerrasta.

“Pyhyys - tarkoittaako se jotakin… jumalia?”

“Voi hyvät hyssykät”, Isä Brian naurahti. “Tietenkään ei, voi hyvät hyssykät. Meille pyhyys on… eräänlainen mielen olotila. Ajatusmaailman tuotoksia. Siihen ei tarvita erikseen mitään jumalia... Ei edes niitä, joita väitetysti tapettiin toisen aikakauden lopussa.”

Alex kirjoitti kaiken ylös ja kertasi pikavauhtia sen, mitä muisti toisen aikakauden lopussa käydystä Suuresta Sodasta ja ennen kaikkea sen aikana tapetuista jumalista. Muistettavaa ei ollut paljon, historia ei koskaan ollut hänen erityinen leipäpuunsa, mutta hän tiesi sen, minkä nyt varmaankin kaikki kasvatushoitolansa käyneet. Toisen aikakauden lopussa jumalat olivat julistaneet sotansa ihmiskunnalle ja sen verisen välienselvittelyn lopputuotoksena ei jäänyt jäljelle muuta kuin tuhoa, tuhkaa, verta - ja planeetta, jolla oli tilaa enää vain toiselle kiistakumppaneista.

Hirvittävällä hinnalla ihmiset olivat vetäneet pidemmän korren ja jumalat oli hävitetty maan päältä.

“Mitä se mielen olotila tarkoittaa?" Alex kysyi.

Isä Brian hymyili ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin lämmöksi ja empatiaksi laskettavaa.

“Niin - katsotaanpas osaanko selittää sitä hieman.”

Isä Brian mietti hetken, kumartui sitten eteenpäin ja nojautui kyynärpäillä polviinsa.

“Meidän seurakuntamme lähtee siitä ajatuksesta, että olivat jumalat kuolleet tahi eivät, se ei itse asiassa ole olennaista. Me ajattelemme, että kaikki tarpeelliset pyhyyden kokemukset: armo, empatia ja niin edelleen ovat itse asiassa ihmisen sisäisiä ominaisuuksia, jotka jumalat ovat meille suoneet.”

“Tarkoitatteko, että vaikka jumalat ovatkin kuolleet, niin osa heistä elää edelleen meissä?”

Isä Brianin silmissä pilkahti jokin ilontapainen, hänen hymynsä leveni ja hän kallisti päätään.

“Tiedätkö - tuo on kovin hyvin tiivistetty! Tehän voisitte vaikkapa opettaa täällä!”

Isä Brian nauroi paljastaen keltaiset ja joka suuntaan kierot hampaansa. Hänen iso ruhonsa hytkyi hekotuksen voimasta ja sekainen polkkatukka heilahteli pään liikkuessa. Alex huomasi hymyilevänsä tälle eriskummalliselle, joskin kovin ruokkoamattomalle saarnamiehelle.

“Jatkakaa toki.”

“Sellaista ajatusta ihmiset haluavat vaalia - jopa tällaisessa paikassa kuin Federaatio, joka on nostanut jumalattomuuden jonkinlaiseksi hyveeksi.”

“Tarkoitatteko, että Federaation doktriineissa on jotakin virheellistä?”

Isä Brian hymyili ja pudisti päätään.

“Ymmärrättehän ystävä rakas, etten voi tietenkään vastata tuohon mitään?”

Alex ymmärsi kyllä ja nolostui hieman. Isä Brian oli sanonut sen minkä saattoi - sanakin tietyn näkymättömän rajan yli saattaisi johtaa tuomioon Punaisen tuomarin edessä. Mistä tahansa asiasta ei voinut puhua ja yksi raskauttavammista virheistä oli ruveta haastamaan Federaation perusteena olevia opinkappaleita.

“Jatkakaa.”

“Niin. Hmm. No, tarkastelkaamme hetki toisenlaista ajatusta. Oletko koskaan havainnut, miten tarkasti Federaation valtarakennelma nojaa täsmälleen niihin samoihin tukirakennelmiin, joita se niin kovasti kritisoi?”

“Mitä tarkoitatte?”

“No… esimerkiksi, oletko koskaan miettinyt, miksi on niin väärin uskoa jumaliin, kun samaan aikaan jokaisen Federaation kansalaisen pitää sokeasti uskoa siihen, että Federaation Puheenjohtaja toimii tinkimättömästi kansalaistensa eduksi? Tai oletko koskaan miettinyt, miksi vapaa seksi ja siihen liittyvät… riettaudet on nostettu niin korkeaan asemaan… niin, eräänlaiseksi hyveeksi?”

Alex ei ollut koskaan miettinyt, mutta tajusi kyllä heti mitä Isä Brian tarkoitti. Eikö hän juuri sitä ollut omin silmin todistanut Minx-klubilla? Kuitenkin hän tunsi kapinan kuohuvan sisällään, sillä tämä kaikki soti vastaan sitä viitekehystä, jota hänelle oli opetettu kasvatushoitajalta saakka.

“Mutta eikö nautinnon hakeminen ole kuitenkin… hyvästä? Miksi ihmisen pitäisi joutua kärsimään, jos kerran nautintoakin on tarjolla?”

“Niin”, Isä Brian sanoi ja nyökkäsi. “Mutta sitten herää kysymys - onko olemassa nautintoa, jos ei ole kärsimystä? Mitä arvoa on sellaisella, jota kaikilla on yllin kyllin?”

Alex avasi jo suunsa, mutta jotenkin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän olisi tiennyt monta tapaa vastata Isä Brianin väitteisiin - haastaa niitä, niin sanotusti - mutta yhtäkkiä hänen omat argumenttinsa tuntuivat totaalisen tyhjiltä. Ulkoa opetelluilta. Ehkä joku oli jossakin ajatellut ne alusta loppuun saakka, muttei ainakaan Alex ja nyt kun hän muisteli näitä opinkappaleita, hän hätkähti tajutessaan, kuinka huonosti lopultakaan tunsi niitä.

Lopulta hän viittasi Isä Briania jatkamaan.

“Entä oletko koskaan miettinyt sitä, että miten Federaation lista tuomittavista teoista; lihansyönti, Federaation arvostelu tai valtakoneiston kritisointi - ne kaikki ovat itse asiassa syntejä, jos käyttäisimme siitä uskonnollisempaa vastinsanaa. Sellaista sanaa, joka on yritetty väkisin unohtaa.”

“Mitä ajatte takaa?"

“Tarkoitan vain, että niin jumalaton paikka kuin Federaatio onkin, se itse asiassa nojaa täsmälleen samaan kivijalkaan mihin joka ikinen uskonto on nojannut ennen sitä. Federaatiolla on omat jumalansa, omat syntinsä, omat jalomielisyytensä ja hyveensä… Usko Federaatioon on eräänlainen jumalusko, vaikka se kovasti yrittää kiistää kaikki muut jumalat. Ja tuo ristiriita kiehtoo minua - ja seurakuntaani.”

Alex mietti hetken.

“Tarkoitatko siis, että te keskustelette näistä asioista seurakuntanne kanssa?”

“Voi kyllä”, Isä Brian sanoi ja nyökytteli. “Mutta pääasiassa minun aikani kuluu hieman toisenlaisissa askareissa.”

“Millaisissa sitten?" Alex kysyi ja käänsi lehtiöstään seuraavan sivun esille.

“No mietitäänpä tovi”, Isä Brian jatkoi rauhallisella poljennolla. “Monet seurakuntalaisistamme ovat… hukassa. Voinen käyttää sitä sanaa paremman puutteessa. He… janoavat jotakin syvempää merkitystä elämäänsä; haluavat ymmärtää paremmin sitä tyhjyyden kokemusta, joka heidän sisällään huutaa tullakseen kuulluksi. He tulevat tänne ymmärtämään sitä, miten heillä voi olla niin… yliluonnollisia ja luonnottomia ajatuksia uskonnosta ja jumalista…”

“Ja sinä tarjoat ne heille?”

Isä Brian olisi voinut loukkaantua Alexin terävästä kommentista, muttei näyttänyt pistävän merkille.

“Ei”, Isä Brian sanoi mietteliäänä. “Enpä usko, että tarjoan. Minä vain muistutan, että siinä missä ihmisen biologiset tarpeet - joiden tyydyttämisessä Federaatio tekee niin kovin pedanttisen tarkkaa työtä - on vain puoli totuutta. Lisäksi pitää ravita omaa henkeään. Se on sitten jokaisen oma asia, miten sen opin haluaa käsittää.”

Alex hiljeni pohtimaan asiaa. Hän koputti lehtiötä kynällään ja tarkkaili haastateltavaansa yrittäen nähdä tämän todellisesta olemuksesta jonkin syvemmän pohjavireen. Ulospäin Isä Brianista välittyi mutkaton ja rehellinen kuva ja tuo viattomuus oli Alexista hämmentävää, sillä monet hänen sanomisistaan oli täysin mahdollista tulkita niin, että hänet voisi heittää Combinen tyrmään kansankiihottajana tai jopa teloittaa. Alex tiesi sellaista tapahtuneen. Silti, tämänkin tietäen, Isä Brian kertoi vilpittömän tuntuisesti sen, mitä asioista ajatteli - vailla minkäänlaista silminnähtävää pelkoa siitä, mitä hänelle mahtaisi tapahtua. Ja hän teki tämän kaiken vain viisi minuuttia sen jälkeen, kun oli tavannut Alexin ensi kertaa.

Se ei ollut vain hämmästyttävää.

Se oli täysin ennenkuulumatonta.

“Uskotteko te jumaliin?" Alex kysyi.

Isä Brianin suupieli värähti, vain hetken, mutta Alex pisti sen merkille. Sitten hän jatkoi, samalla varmalla äänellään.

“Uskon ennemminkin siihen, että ihmiset kehittävät uudet jumalat kuolleiden tilalle. Ja niin heidän on kai pakkokin.”

“Pakko? Miten niin?”

Isä Brian nielaisi ja ensimmäistä kertaa mietti, miten sanansa asettelisi. Sitten hän nyökkäsi hentoisesti ja jatkoi samalla tasaisella äänellä aivan kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan.

“Koska ihminen ei ymmärrä omaa parastaan. Koska me olemme hukanneet sivistyksen jo kahdesti ja teemme sen vielä kolmannen kerran, jos emme pidä varaamme. Koska… ihmiskunnan kyky tehdä pahaa kasvaa nopeammin kuin kykymme käsittää tekojemme seuraukset. Me olemme kirjaimellisesti vain kasa lapsia leikkimässä aikuisten leluilla. Ymmärtämättä, millä oikeastaan pelleilemme ja mitä siitä kaikesta voi seurata.”

Alex avasi suunsa ja sulki sen sitten, kun ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän kirjoitti kynä sauhuten lausunnon ylös ja yritti saada sanotun keskeisestä viestistä kiinni. Hän huomasi, ettei se ollut helppoa. Jokin sellaisissa pohdinnoissa oli aivan toisenlaista verrattuna niihin mietteisiin, joita hän oli joutunut pyörittelemään kirjoittamisen etiikan kurssilla. Koulussa ajatukset olivat olleet jotenkin paperisia… turvallisia ja helposti omaksuttavia lausahduksia, mutta Isä Brianin teesit taas tuntuivat uhmaavan kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia etiikan sääntöjä. Nämä ajatukset eivät suostuneet asettumaan näiden lakien ohjaukseen ja jäämään niiden vangiksi, vaan ne luisuivat karkuun heti kun niistä oli saamassa otteen. Ne pakottivat kuulijansa ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Samalla Alex tunsi sisimmässään sen, mikä Isä Brianista varmaankin teki niin suositun saarnamiehen; tämän sanat olivat kuin pehmeää voita, mieli jäi niihin miellyttävästi jumiin samalla kun hänen pehmeä äänensä silitteli juuri oikeita kohtia kuulijansa sisimmästä. Keskustelukumppani halusi olla samaa mieltä; uskoa, että juuri noinhan asiat olivat.

Vaikka kuulija samaan aikaan tiesikin, ettei niin voinut mitenkään olla.

“Mitä… meidän sitten mielestänne pitäisi tehdä?" Alex kysyi lopulta.

Isä Brian hymyili ja pudisti päätään. Sitten hän taputti Alexia polvelle ja nousi seisomaan.

“Sen minä jätän seurakuntalaisteni ratkaistavaksi.”

- 19 -

“Nyt en ymmärrä”, Alex sanoi rehellisesti. “Ettekö te anna seurakunnallenne mitään tietoa tai toivoa siitä, miten asiat voisivat olla tai miten niiden… pitäisi olla?”

“Ei, ette vielä ymmärräkään”, Isä Brian hymyili lämpimästi. Hänen isot tuhkakuppisilmälasinsa kimmelsivät kaasulampun valossa kun hän jatkoi: “Minä en anna vastauksia. Mikä minä olen niitä antamaan? Minä vain avaan silmät, jotta ihmiset näkevät sen, mitä heidän pitää nähdä.”

“Mitä heidän sitten pitää nähdä?" Alex kysyi ja kirjoitti ranne kipeänä. Hänen käsialansa oli karmaisevan epäselvää, mutta väliäkö sillä - hän tuskin tarvitsisi muuta kuin tukisanoja. Niiden perusteella hän varmasti muistaisi riittävästi tästä erikoisesta keskustelusta.

“Heidän pitää nähdä, että me tarvitsemme jumalia. Emme välttämättä konkreettisia jumalia, jotka päättävät kaikkien syntymästä tai kuolemasta - vaan paremman puutteessa sitten vaikka instituutioita, ideologioita tai ajatuksia, jotka nostetaan siihen asemaan. Ja jos “jumalat ovat kuolleet” - niin kuin rakas Federaatiomme meitä usein muistuttaa - ei hätää: me kehitämme uudet jumalat ennen kuin vanhojen muisto haalistuu liiaksi.”

Isä Brian hymyili ja nyökkäili.

“Lisäksi - me tarvitsemme synnin käsitteen, me tarvitsemme hyveen käsitteen. Me emme vain lajina kykene kerta kaikkiaan heittäytymään tuuliajolle nihilistiseen välinpitämättömyyden mereen, vaan meillä on aina mukanamme sisäänrakennettu ohjuri, joka meidät ohjastaa kuuliaisesti kotiin. Jos sellaisia käsitteitä kuin jumala, synti tai hyve ei ole, ne kehitetään. Täsmälleen niin kuin Federaatio on toiminutkin.”

“Tuollainen ajatus ei anna kovin hyvää kuvaa ihmisistä”, Alex lisäsi väliin.

“Ei välttämättä. Mutta totuudenmukaisen kuvan kylläkin.”

Alex nyökkäsi, sillä hän tavallaan oivalsi Isän pointin. Vapaa seksi kävisi esimerkiksi hyveestä, jonka Federaatio kirjoitti isoin kapiteelein. Syntinä toimisi sitten mikä tahansa sidonnaisuus, joka nousisi yksilön ja Federaation siteen yläpuolelle. Sellainen saattaisi olla esimerkiksi avioliitto tai suhde omiin lapsiin; senpä vuoksi Federaatiossa olikin kasvatushoitajajärjestelmä, jolla varmistettiin, ettei kukaan päässyt kasvattamaan omia lapsiaan ja kiintymään heihin epäterveellä tavalla.

Yhtäkkiä Isä Brian lisäsi vielä yhden asian:

“Minä vain kerron näille ihmisille, että vaikka jumalat olisivat kuolleet - tai elossa, miten vain - sillä ei ole väliä. Minä sanon, että me tarvitsemme nämä asiat - synnin, hyveen, pyhyyden ja niin edelleen - ja jos niitä ei ole, meidän tehtävämme on keksiä ne.”

“Eli oletteko sitä mieltä, etteivät ihmiset kykenisi nousemaan jumalien yläpuolelle… kehittämään sellaista järjestelmää, joka nojaisi oikeudenmukaisuudelle ja hyvyydelle ilman, että meidän täytyisi nostaa jokin olento tai instituutio jumalan asemaan?”

“Presiis!” Isä Brian iloitsi ja nyökkäsi päällään.

Alexin suu loksahti auki, sillä hän hämmästyi tästä vastauksesta sydänjuuriaan myöten. Hän ei ihmetellyt enää lainkaan, miksi Isä Brianin maine oli niin kyseenalainen. Kuinka joku saattoi uskaltaa julistaa moista harhaoppia täysin avoimesti - ja vieläpä keskellä Capitolia?

“Mutta eihän se että… Federaatio asettaa lakeja ole mikään osoitus siitä, että he asettuvat jumalan asemaan?”

“Ei”, Isä Brian sanoi, “mutta kun kyse onkin siitä, miten Federaatio sen tekee. Se käyttää täsmälleen niitä samoja uskonnollisia käsitteitä ja tarinoita, joita kaikki uskonnotkin käyttävät. Se kertoo osatotuuksia, jättää kertomatta faktoja. Nostaa framille mytologiaa, joka ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Silti se väittää olevansa uskoton ja että “jumalat ovat kuolleet”. Eivät he mihinkään kuolleet ole, Federaatio vain vaihtoi vanhat jumalat omiinsa - siitä tässä kaikessa on kyse.”

Alex mietti salamannopeasti kuulemaansa ja harkitsi sitten hetken kysyisikö. Lopulta hän kuitenkin päätti uskaltaa:

“Voinko kysyä vielä jotakin?" Alex kysyi.

“Sitä vartenhan Te täällä olette”, Isä Brian hymyili.

“Sen jälkeen kun ihmiset keksivät sen, mitä juuri kerroit minulle… eli kun he allekirjoittavat tämän... seurakuntanne teesin jumalien tarpeellisuudesta - -”

“Se on vääjäämätöntä”, Isä Brian sanoi. “Se lienee jokin universaali sääntö - ihmiset tietävät syvimmässä sisimmässään asian olevan niin ja kun joku sanoittaa sen, he yleensä tyytyvät vain nyökkäämään tyytyväisenä. Se on kuin… salaman jälkikuva pimeällä taivaalla. Vaikka joku sammuttaa valoista kirkkaimman, pimeydessä edelleen loistaa tämän valonlähteen ääriviiva kuin eräänlainen varjon vastakohta.”

“Hyvä on sitten. Jälkikuva siis”, Alex myöntyi. “Mutta kuinka kauan tuosta… jälkikuvasta menee aikaa siihen, että he tunnistavat ne jumalat, synnit ja hyveet, jotka heitä täällä Federaatiossa ohjaavat? Ja kuinka kauan siitä hetkestä kestää siihen, että he osaavat kyseenalaistaa ne?”

Isä Brianin ilme ei värähtänytkään. Hän hymyili leveästi ja hänen silmissään loisti miellyttävä tuike, aivan kuin hän olisi arvostanut, että joku osasi jutella hänen kanssaan näistä asioista näinkin tuttavallisesti.

“Ei kauaakaan”, Isä Brian sanoi. “Kun ihminen on ensi kerran nähnyt maailmassa värit, takaisin ei ole paluuta.”

Alex nielaisi.

Yhtäkkiä hänen kurkkuaan oli alkanut kuristaa.

Valmistelut olivat nopeat, mutta Bogenhagenin taikajuoman vaikutuksen puhkeamisessa kesti aikansa.

Asan juotua kultapikarin tyhjäksi, pitkään aikaan ei tapahtunut yhtikäs mitään. Asa istui aloillaan kylmän alttarin lattialla, tarkalleen siinä kohdassa, jossa rituaalin mukaan oli syytä istua ja katseli kuinka Bogenhagen sytytti suitsukeastian levittäen sitten harmaata savua joka puolelle. Tietäjä mutisi itsekseen jotakin loitsua, jonka sanoista ei aivan saanut selvää. Välillä Asa piti silmiään kiinni ja yritti kovasti nähdä, mutta mustuuteen ei ilmaantunut minkäänlaisia värejä tai muotoja. Kukaan ei tullut hänen luokseen.

Asa odotti ja kuunteli sekä kappelin hiljaisuutta, sielujen olemattomuutta että Bogenhagenin muminaa. Aikaa kului varmaankin vartti tai ehkä jopa puoli tuntia. Kaiken aikaa Bogenhagen toimitti osaansa rituaalista kärsivällisesti. Vähitellen Asan oma kärsivällisyys alkoi kuitenkin pettää. Ehkä asia tosiaan oli niin, että hän oli kerta kaikkiaan liian vanha. Sjellsökningin salat aukenivat vain sieluista herkimmille ja niin tarkka kuin hänen sielukorvansa oli nuorempana ollutkin, nyt se oli varmasti jo kuuroutunut vuosia jatkuneen maailmallisen kohinan lannistamana.

Katkeraa pettymystä maistellen hän raotti silmiään valmiina sanomaan, että he voisivat jatkaa jonakin toisena päivänä. Ja heti, kun hän avasi luomensa, hänen maailmansa räjähti värien ilotulituksesta.

Hetkeen hän ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan suu auki ja silmät levällään eteensä ilmaantunutta värien kavalkadia. Oli kuin hän olisi tempautunut pimeästä kappelista keskelle kirkkaan taivaan sateenkaarta. Joka ikinen solu hänessä tuntui aistivan ympärillä leijuvat värit, joiden sävyjä näkyi kaikkialla miljardeittain… tai vieläkin enemmän. Niitä oli niin paljon, että luvut eivät ensinkään riittäneet nyanssien laskemiseen ja silti Asa näki ne kaikki. Hän tunsi niistä jokaisen - punaisen kutittelevan kihelmöinnin, sinisen viileän pehmeyden ja keltaisen räiskyvän iloisuuden. Hän saattoi haistaa oranssin raikkauden ja vihreydestä pulppuavan elämän. Ja hän kuuli korvissaan kaunista musiikkia, aivan kuin sateenkaari olisi laulanut hänelle.

Bogenhagen sanoi jotakin, mutta hänen äänensä kuului kaukaa maan pinnalta ja niinpä Asa ei saanut sanoista juuri selvää liidellessään siellä korkeuksissa sateenkaaren päällä. Hän yritti nähdä muotoja tai ylipäätään mitään, mutta värien meressä ei ollut mitään kiinnekohtaa mihin tarttua. Kaikki oli vain yhtä ääretöntä kirkkautta ja kaikkeus loputtomista värisävyistä aaltoileva meri, joka liplatti edestakaisin hänen ympärillään, päällään ja sisällään.

Hän kosketti erästä kauniinpunaista raitaa, joka oli hakeutunut hänen lähelleen ja hätkähti, kun karpalonväriseltä pilveltä näyttävä väri väisti hänen kättään, perääntyi kauemmas ja palasi sitten hetken emmittyään uudelleen kosketuksiin hänen kanssaan. Kun hän kosketti väriä uudelleen, hän kuuli kuinka jossakin lauloi heleä-ääninen kuoro. Yhtäkkiä kuoro hiljeni kerrasta, kun kivilattialle kilahti suuri helmi.

Hän päästi punaisen raidan irti ja käänsi kättään seuraavaa, sinistä raitaa kohti. Tämä tarttui hänen käteensä epäröimättä ja yhtäkkiä hänen korvissaan kuului kuinka tuhannet askeleet marssivat pitkin kivistä katua. Se oli jokin sotilasmuodostelma - paraati. Hän kuuli etäisesti torvisoittokunnan. 

Vihreä raita kietoutui hänen ympärilleen ja hän haistoi siinä ruohon, miljoonat kesäpäivät, taivaan linnut sekä loputtoman, ihananpehmeän lämmön sekä ikuisesti jatkuvan kesän lämmittävän järviveden.

Oranssi raita soitti hänelle jotakin vanhaa, rahisevaa laulua – aivan kuin gramofonista. Hän saattoi haistaa pölyisen ilman, tuntea auringon kasvoillaan ja syvän tunteen palon rinnassaan.

Valkoinen - lumihankien loputon kauneus tunturissa ja vuoristopuron kohina.

Harmaa - läpi ilmamassojen kohoava lentolaite - jonkinlainen ilmalaiva - ja yhtäkkinen kirkkauden välähdys.

Hailakan punainen, miltei purppuranvärinen raita - kyynelehtivä mies, joka piti sylissään tyttölasta, toisen vähän vanhemman tarratessa miehen jalkaan.

Helmenharmaa, joka toi mukanaan tuntemuksen: ihon viileän kosteuden, aivan kuin sumupilvessä.

Kirkkaan punainen kantoi kuuluviin jonkinlaisen mekaanisen hirviön mylvinnän ja yleisömeren kirkkaasti kohisevat suosionosoitukset.

Asan ympärillä virtasi loputon, loputon virta värejä ja hetkiä; kuin helmiä ajan vuolaassa virrassa.

Asa tunsi kyyneleet poskillaan.

“Niin kaunista”, Asa kuiskasi, todennäköisesti ääneen, mutta siitäkään hän ei ollut aivan varma.

Hänen katsellessaan värit alkoivat vähitellen asettua. Ensin niiden sävyt alkoivat himmentyä ja aluksi hän itse asiassa tulkitsi senkin aistiharhaksi tai aistien turtumiseksi ja antautumiseksi loputtoman väri-ilottelun edessä. Mutta sitten värit alkoivat silminnähden haalistua ja vähitellen kakofoninen meri laimentui sellaiseksi, että ihmismieli kykeni sen aistimaan. Värit lähenivät toisiaan, yhtyivät, sekoittuivat ja muuttuivat lopulta tylsemmiksi, himmeämmiksi. Sitten ne alkoivat yhtyä pääväreihin ja yhä kiihtyvällä tahdilla ne sekoittuivat toisiinsa, jolloin kauniinpunaisesta ja rohkean sinisestä tuli ensin liilaa, sitten liilasta ja oranssista ruskeaa. Ruskeasta ja oliivinvihreästä harmaanruskeaa. Sävyt himmenivät jokaisella sekoittumiskerralla ja lopulta ne kaikki haipuivat mustaksi. Vielä hetken Asa näki eri sävyjä mustassakin, mutta sitten nekin hävisivät. Lopulta jäljellä oli enää vain synkkää pimeyttä ilman mitään sisältöä.

Täydellinen, kaiken kattava tyhjyys.

Ei. Ei sittenkään. Jossakin kaukaisuudessa loisti kaksi pientä valopistettä - aivan kuin pohjantähteä - mutta ne tuntuivat etääntyvän, loitontuvan ja sitten lopulta nekin katosivat kaikenkattavan mustuuden nielaisemana.

Asa nosti käsiään, jotta näkisi, oliko hän enää ensinkään olemassa tässä kummallisessa paikassa. Hänen kätensä näkyivät kuitenkin selvästi, vaalea iho ja vaaleanpunaiset kynnenaluset olivat tallella kuten aina ennenkin. Ihon alla risteilevien sinertävien verisuonten verkosto näytti samalta kuin minä tahansa päivänä, mutta muutoin oli ihan kuin hänet olisi laskettu valoa läpäisemättömään kangassäkkiin, joka oli piilotettu vaatekaappiin, joka oli sullottu pimeään varastotilaan, joka sijaitsi uponneen laivan pimeimmässä sopukassa.

Näköaistin käydessä tarpeettomaksi Asa keskittyi siihen mitä hänen korvansa hänelle kertoivat. Hän pinnisteli kuullakseen jotakin - ihan mitä vain - mutta mustasta hiljaisuudesta ei kuulunut mitään, vaan hän olisi hyvinkin voinut olla sen äsken kuvittelemansa uponneen laivan varastohuoneessa. Hiljaisuus oli kaiken kattava - poissa olivat kuoro, kivilattialla putoileva helmi, torvisoittokunta, marssiaskeleet - -

Silloin hiljaisuus räjähti kerralla kakofoniaksi, kun yhtäkkiä rivi kivääreitä laukesi rajusti pamahtaen. Äkilliset laukaukset saivat Asan parkaisemaan. Hän raotti silmiään, mutta mitään ei edelleenkään näkynyt. Silti hän tiesi, mistä nyt oli kyse.

Jackia ammuttiin, hän muisti ajatelleensa kuullessaan laukausten äänen ja nähdessään kuinka hänen rakkaansa taittui kaksin kerroin kivimuurin edessä. Siinäkin vaiheessa hän oli vielä hölmönä uskonut, että Siri auttaisi heitä - vääristäisi vaikka luotien lentorataa niin, että tappavaksi tarkoitetusta laukauksesta tulisi vain lihashaava, jolloin syntymäisillään oleva tragedia muuttuisi vain väliaikaiseksi vastoinkäymiseksi.

“Meidän on mentävä!” Jackin ystävä - Wegener - oli huutanut ja tarttunut hänen kyynärpäähänsä. Sitten he olivat menneet, eikä Asa ollut nähnyt Jackia enää koskaan.

Laukaukset kajahtivat uudelleen, mutta tällä kertaa niiden ääni oli erilainen. Äänien järjestys oli väärä. Asa muisti nähneensä välähdyksen aseiden piipuista, ja sekunninsadasosaa myöhemmin hän oli kuullut pamahduksen, jota oli seurannut pehmeä lätsähdys ja kova kilahdus, kun luoti oli ensin kohdannut hänen rakkaansa pehmytkudokset ja vasta sen jälkeen päättänyt matkansa kiviseinään. Nyt kuitenkin kivinen kilahdus kuului ensin, sitten lätsähdys ja sitten vasta laukaus. Viimeisenä hän kuuli kuinka joukkiota johtanut Starland oli huutanut: “Tul - TA!”

Tapahtumien järjestys oli hänen päässään kääntynyt vääräksi - kaikki tapahtui takaperoisesti. Hän tajusi uikuttavansa ahdistavan näyn edessä ja tunsi paniikin nousevan kurkkuunsa tajutessaan, ettei voinut hallita omaa ääntään. Ulkomaailmasta hän kuuli kuinka jo kuollut

(kuoleva?)

Vlad härnäsi viimeiseen asti Starlandia. Sitten pimeässä äänimaisemassa kajahtivat hänen ylpeän Jackinsa viimeiset sanat:

“Olen ollut kunniaksi vanhemmilleni. Nyt he ovat tässä näin, seisovat ihan vieressä. Ovat rinnallani ja... hymyilevät. Ylpeinä pojastaan. Kuka teistä voi sanoa samoin?”

Asa tunsi kyyneleet kasvoillaan, tunsi ahdistuksen puristavan rintakehäänsä kasaan. Hänen silmänsä rävähtivät auki, mutta ne näkivät ympärillään vain mustaa. Oli kuin hän olisi paitsi todistanut kuolemaa myös itse asiassa sukeltanut siihen uimaan kuin lapsi kesälampeen. Hän tunsi kuinka miljardien kuolleiden ihmisten elämät vilistivät hänen ympärillään kuin hiiret ruokakomerossa ja hän huusi ääneen.

Laukaukset kajahtivat taas ja nyt niitä seurasi oikeassa järjestyksessä pehmeän lihaista mäts ja kivinen klink, pium! Sitten taas nauha alkoi kelautua toiseen suuntaan, yhä nopeutuvalla tahdilla. Hän tunsi kuinka kuolleiden sielut tulivat lähemmäs ja lähemmäs, kuinka niiden ikiaikainen viisaus hiveli hänen ihoaan. Kuinka niiden sormien otteissa oli miltei lihallinen kysymys - mitä Asa täällä, kuolleiden valtakunnassa, oikein teki?

Ehkä hän haluaisi jäädä?

Asa avasi suunsa ja huusi sen, minkä keuhkoiltaan kykeni.

Hänen silmiensä eteen ei kuitenkaan auennut minkäänlaista jumalaista rauhaa, ei kuolleiden sieluja. Ja hänen korvissaan kaikui loputtomana nauhana hänen elämänsä hirveimmän hetken äänet.

Yhä uudelleen.

Ja uudelleen.

Ja uudelleen.