ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Tervehdys, uskollinen lukijani!

Taide (tai edes edustamani romaanikirjallisuus) ei synny tyhjiössä, vaan vaatii monilukuisen määrän syötteitä tullakseen todeksi. Itu romaaniin, sen juoneen tai tapahtumiin saattaa syntyä mitä pienimmästä yksityiskohdasta, jopa niin minimaalisesta, että se jää tarkkaamattomalta kokijalta tyystin huomaamatta. Omien teoksieni osalta olen saanut lähtöimpulssin teoksen kirjoittamiseen ainakin musiikista, ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista, tanssista, omasta henkilöhistoriastani, Helsingin Sanomista, elokuvista, toisista kirjoista, tv-sarjoista sekä jopa kerran yhden tv-sarjan alkuintrosta. Valmiin teoksen lähestyessä julkaisuaan en välttämättä enää muista kaikkia näistä vaikutteista (eikä se taida olla tarpeellistakaan), vaan pitkä luomisprosessi on hionut alun mieltä kutkuttaneet särmät pyöreiksi, eikä alkusysäyksen antanutta vaikutetta tunnista välttämättä enää tekijä itsekään.

Näin voi usein olla - mutta tämä kyseinen teos on poikkeus on tuohon sääntöön.

Muistan nimittäin tarkalleen, milloin ja mistä "Palava maa" alkoi syntyä.

---

Kuten monet tarinankertojat, myös minä olen taiteen ja viihteen suurkuluttaja. Alkusysäyksen Xavier Herbaux'n ja Holiday Bettencourtin rakkaustarinaan sain niin ikään itseni ulkopuolelta, amerikkalaisesta palkitusta tv-sarjasta Better Call Saul. Vielä siinä vaiheessa kun sarjan viimeisen kauden loppuratkaisu oli kuvaamatta (ja se oli jopa melko tarkoin varjeltu salaisuus), olin jo täysin langennut Jimmy McGillin ja Kim Vexlerin omintakeisen suhteen pauloihin sekä ennen kaikkea siihen erikoiseen dynamiikkaan, joka syntyi moraalisesti arveluttavan Jimmyn ja erinomaista uraa luovan, menestyneen ja puhtoisen Kimin välille.

Aloin miettiä, millainen dynamiikka parisuhteessa syntyisi, mikäli vastaavankaltainen, ulkomaailmalle täysin käsittämätön rakkauden dynamiikka ottaisikin tapahtuakseen hieman synkemmässä settingissä (kyllä, luit oikein, vaikkei Better Call Saulinkaan kuvaama huumerikollisuuden ja kartellien kansoittama maailma sekään erityisen aurinkoinen ole). 

Tämän yksinkertaisen ajatuksen myötä mieleni alkoi aprikoida, mitä mahtaisikaan tapahtua, mikäli parisuhteen toinen osapuoli pyrkisi juuri siihen, mihin todellinen elämä ei koskaan suostu asettumaan: elämään tyhjiössä, vailla sosiaalisuuden ja sopivaisuuden painolasteja. Oman koodistonsa mukaisesti.

Ja mitä tapahtuisi, jos tähän kuvioon sotkeutuisi tavoiteltu, kadehdittu nainen - sekä kohtalo, joka on suorastaan vimmaisella varmuudella päättänyt sotkeutua tähän sinänsä varsin yksinkertaiseen inhimillisen elon kulminoitumaan: saada elää elämäänsä kaikessa rauhassa rakastamansa naisen kanssa.

---

Alkusysäys on asia sinänsä, mutta hyvän idean lisäksi tarvitaan tietysti tekniikka, jolla taiteilijan visio kyetään muovaamaan todellisen maailman teokseksi. Ja niinpä, ennen kuin kuvaan "Palavan maan" syntyprosessin lopputuloksena syntynyttä romaania tarkemmin, minun on syytä kertoa muutama sana tästä prosessista, ja avata muutamia kirjoitustekniikoitani, sillä myös niillä on olennainen merkitys kun tarkastellaan lopputulosta.

Palava maa on viimeinen romaanini, jonka olen kirjoittanut samalla tekniikalla, jolla kirjoitin kaksi ensimmäistä julkaisuani. Tätä tekniikkaa nimitän yksinkertaisesti "Tekstirunko-tekniikaksi", ja sen kantavana ajatuksena on kirjoittaa tarinanluonnin alkuvaiheessa koko kirjan juoni tarkasti paperille esimerkiksi ranskalaisia viivoja käyttäen. Todellisessa elämässä en käytä paperia enkä ranskalaisia viivoja, Google Sheets ja näppäimistö ajavat saman asian, mutta saanet asiasta käsityksen. Esimerkiksi "Palavan maan" koko juonirunko on Sheetsissäni kaikkiaan 93 riviä pitkä plörähdys ja se nivoo käytännössä koko kirjan tapahtumat yhteen loogiseen ketjuun alle 3200 merkin avulla. "Tekstirunko-tekniikassa" kirjan juoni siis redusoidaan äärimmäisen yksinkertaiseen rautalankamalliin, joka sitten käytännössä kirjoitetaan auki, ikään kuin laajennetaan romaanimittaiseksi teokseksi kaikkine dialogeineen, kuvauksineen, käänteineen ja nyansseineen.

"Palavan maan" kohdalla olen kuitenkin aloittanut jo siirtymän nyttemmin käyttämääni tekniikkaan, jota voitaisiin kaiketi nimittää "Avaimenreikä-tekniikaksi". Erona "Tekstirunko-tekniikkaan", "Avaimenreikä-tekniikassa" ei välttämättä luoda juonirunkoa alkuun lainkaan, vaan valitaan jokin tietty, kutkuttava tapahtuma, henkilö tai setting, jota lähdetään sitten jalostamaan kirjoitusprosessin myötä.  Tekniikka on saanut nimensä siitä, ettei kukaan, edes minä, tiedä teoksesta kokonaisuutta siinä vaiheessa kun aloitan sen kirjoittamisen. Tässä tekniikassa kirjoittajan tehtäväksi jää vain katsella edessä aukeavaa maailmaa pienen avaimenreiän kautta ja kirjoittaa ylös se, minkä näkee. Esimerkiksi seuraava romaanini (vielä julkaisematon "Vihreä Helvetti") toteutui puhtaasti "Avaimenreikä-tekniikalla".

Erityisesti tässä jälkimmäisessä menetelmässä voin sanoa rehellisesti, että tekstin kirjoittaja on samalla tarinan ensimmäinen kokija, sillä tarinaa aloittaessani kirjoitusprosessia en usein edes itse tiedä, mistä tarina tulee kertomaan - ennen kuin olen koko tekstin saanut puristettua kasaan.

"Palava maa" on teknisesti toteutettu näiden välistä löytyvällä hybriditekniikalla, joka sijoittuu jonnekin kahden edellämainitun menetelmän välimaastoon. Kirjoitin toki "Palavalle maalle" juonirungon (nuo edellämainitu Sheetsin edellämainitut 93 riviä), mutta se on ratkaisevasti lyhyempi ja vähemmän jäykkä kuin esimerkiksi "Mutta minulla on kerrottavaa"-romaanin juonirunko (323 riviä). Vaikka romaanimuotoiset julkaisuversion tekstit ovat sivumäärällä mitattuna lähes yhtä pitkät (460 sivua vrs. 472 sivua), on "Mutta minulla on kerrottavaa"-teoksen juonirunko lähes 3,5 kertaa pidempi ja ratkaisevasti jäykempi tarinan luomisen kannalta!

"Tekstirunko"-tekniikan houkutus kirjoittajalle on ymmärrettävästi suuri - varsinkin kun se antaa mahdollisuuden välttää ns. "tyhjän paperin kammo", kun tietää jo etukäteen, mitä päivän aikana pitäisi saada kirjoitetuksi. Mutta kokemukseni myötä tarinan tapahtumat, juoni ja henkilöhahmot ovat rikkaammat, kun tarinaa ei kuvittele liian valmiiksi piirrustyspöydän ääressä, vaan jättää sille tilaa hengittää myös kirjan hahmojen luonteenpiirteiden sekä tarinan tapahtumien kautta. 

Uskon, että tämä näkyy myös lopullisessa tekstissä. Kun lähdin luomaan "Palavan maan" karkeaa tekstirunkoa, minulla oli mielessäni vain tämä Better Call Saulista nappaamani johtoajatus, sekä muutamia avainasioita, jotka typistin noihin 93 riviin. Tiesin esimerkiksi, että tapahtumat tulisivat sijoittumaan Postapokalyptiseen Pariisiin (kirjojani lukeneet tietävät, miksi), samoin kuin tiesin sen, että Xavier tulisi kohtaamaan tiellään kaikenlaisia haasteita ja että hän tulisi olemaan vahvasti omantien kulkija. Mutta esimerkiksi lopulliseen tekstiinkin päätynyt, lukujen välissä tapahtuva kursiivitekstillä kirjoitettu kuulustelu ja sen merkitys selvisi itsellenikin vasta kirjoittaessani tarinan loppuratkaisua. En tiennyt, miksi olin katsonut tarpeelliseksi nämä kursiivitekstit sinne kirjoittaa (ja olin jo valmis poistamaan ne), kun yhtäkkiä alitajuntani kertoi minulle syyn, miksi ne olivat kriittisiä koko kirjan kannalta. 

Sain tarinaan viimeisen, olennaisen loppukäänteen ja Xavierin tarina oli valmis.

---

Joku saattaa ajatella tällaista tekstintuottotapaa - ja kuvaustani siitä - epärehellisenä ja tarkoitushakuisena luomisprosessin glorifiointina, eikä usko sanojani kirjan luomisen todellisuudesta. Heillä on oikeus näkemykseensä, enkä siihen osaa sanoa mitään. Kokeilkaa itse, sittenpähän näette.

Joku toinen saattaa miettiä koko luomistapahtumaa jonkinlaisen metafyysisen linssin kautta - aivan kuin jokin taiteellisuuden henki yrittäisi vapautua kirjailijan sielun kautta. Kuvaus on kaunis, mutta itse en siihen usko.

Itse taas ajattelen, että tämä - kuten monet muutkin asiat ihmiselosta - ovat osoituksia alitajunnan voimasta; siitä, kuinka valtavan hienosti ihmisen mieli järjestelee, yhdistelee ja rakentaa asioita jossakin tajunnan hämärissä peränurkissa. Ja jos vain rohkenee katsoa kohti, uskaltaa kirjoittaa rehellisesti näkemänsä ja on vielä riittävän hullu julkaistakseen koko roskan... no, sitä kai kutsutaan sitten kirjailijuudeksi.

---

No, kaiken tämän jälkeen: mitä sitten itse ajattelen koettuani Xavier Herbaux'n tarinan kaikessa karuudessaan? Mitä oikeastaan ajattelen Xavierista ja hänen ehdottomasta oikeassaolemisen varmuudestaan?

Näen ihmisen, joka on raaka ja psykopatiaan taipuvainen.

Näen ihmisen, joka on välillä väärinymmärretty ja välillä täydellisen, valitettavan oikeinymmärretty.

Näen ihmisen, joka haluaisi vain edetä omalla tiellään antamatta muiden määrittää oman moraalinsa rajoja.

Näen ihmisen, jonka suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä saatan ihailla.

En edelleenkään - tätä kirjaa vuosia kirjoitettuani - kykene sanomaan, missä määrin pidän Xavierista ja missä määrin inhoan häntä. Sen voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Xavier on todennäköisesti puutteineenkin tähän mennessä aidoin henkilöhahmo, jonka olen koskaan kyennyt luomaan. Ehkäpä juuri siksi, että hän ei vaikuta keksityltä. Hän ei tunnu puhtoiselta. Hän ei ole ulkokultainen eikä myyttinen sankarihahmo vailla hairahtumatonta moraalista kompassia. Hän ei turhaan perustele tekojaan minkään muun kuin oman itsensä kautta. 

Ja kovin usein hän on timanttisen oikeassa - ja katastrofaalisen väärässä samaan aikaan.

Vastaavasti, kun käännän katseeni ulospäin omasta teoksestani, saatan nähdä reaalimaailmassa kaikenlaisia manifestaatioita täsmälleen samasta käyttäytymisestä, jota Xavier Herbaux edustaa.

Tunnethan sinäkin sen ihmistyypin? Sen sormi pystyssä opastajan, joka tietää täsmälleen, mikä on moraalisesti oikein ja mikä on väärin ja on täysin vakuuttunut oikeassa olemisestaan?

Sen henkilön, joka ei epäröi hetkeäkään oikeuttaessaan omia, hirveitäkin tekojaan vain siksi, että taistelee "suuremman hyvän edestä ja isompaa pahaa vastaan"?

Minä ainakin tunnen. Ei tarvitse kuin avata päivän lehti.

Terveisin,

Jack

P.S. Minulla on sinulle pyyntö: jos pidät kirjasta ja haluat olla avuksi, suosittelisitko sitä kahdelle ystävällesi? 

Kipeäähän se teki: ensin vitsarangaistus, sitten eristys ja lopulta nälässä pitäminen, mutta ei sekään minua haitannut. Kaiken fyysisen tuskan syrjäytti omituinen tietoisuus siitä, että olin toiminut oikein. Kenen mielestä sitten? No en nunnien ja pappien ainakaan, mutta Jumalan? Tiedä häntä - sillä toisin kuin Raphael ja lastenkodin nunnat, minä en oikeastaan tiennyt oliko meillä olemassa mitään suojaa tuolla ylhäällä. Enkä oikeastaan välittänytkään - oli tai ei, meillä oli aivan tarpeeksi tekemistä siinä, että pidimme omia puoliamme täällä maan päällä. Jos siellä ylhäällä olikin joku, niin ainakin minun mielestäni tämä jumalainen luuseri teki jo silloin pirusti töitä katsellakseen jonnekin ihan muualle kuin meidän suuntaamme.

Mutta mitä minä Jumalasta?

Vitut Hänestä. Hän ei ollut minua varten enkä Minä häntä.

Sen sijaan oikein tekeminen tuotti jo silloin minulle suunnattoman hyvänolontunteen, joka riitti minulle opastukseksi tähän maailmaan. En tarvinnut mitään jumalia yläpuolelleni, sillä olihan minulla tuo tunne, erehtymätön kompassini, joka kertoi aina minne minun oli syytä suunnistaa. Tulevina vuosina tuosta kompassista tulisi eräs määrittävimmistä ominaisuuksistani, kuten tulette varmasti tarinani edetessä huomaamaan. On ehkä hyvä, että todella ymmärrätte sen jo tässä vaiheessa, sillä se varmasti selventää muita tekemiäni ratkaisuja enemmän kuin mikään muu valaistuminen ikinä voisi.

Nyt kuitenkin - huomaan kaartelevani. Palataan takaisin asiaan.

Tuo Potkun ja Kuran päivä muutti jotakin orpokodin sisäisessä voimadynamiikassa. Ei sentään niin paljoa, että kaikki olisi muuttunut, ei todellakaan; ei minun onnekas potkuni sentään kyennyt muuttamaan maailmankaikkeuden perustavanlaatuisia totuuksia yhtään mihinkään. Ja yksi niistä totuuksista kun oli edelleen se, että heikot ja lintumaiset pojankoltiaiset joutuivat silmätikuiksi ja kärsimään koko rahan edestä. Niin se Raphaelinkin kohdalla meni, ja niinpä häntä tietysti härnättiin tuon päivän jälkeenkin. 

Mutta silti jonkinlainen siirros parempaan kuitenkin tapahtui. Yhtäkkiä Raphaelin elämä ei ollut enää pelkkää kiusatuksi, tönityksi ja härnätyksi tulemista. Yhtäkkiä oli niin, että aivan kuin muut ympärillämme olisivat hoksanneet, että oli Raphaelillakin sentään joku arvo luomakunnan olentona. Ja sen vakuudeksi tällä heiveröisellä pikkupojalla oli yhtäkkiä joku, joka ei tahtonut hänelle pahaa. Joka oli valmis myös puolustamaan tätä rangaistuksen uhallakin.

Sen ajatuksen on täytynyt tuntua Raphaelin keskenkasvuisessa mielessä mullistavalta. 

Ei meistä silti ystäviä tullut, ei vielä silloin. 

Ehkä enemmänkin olin hänelle turvapaikka - sen päivän jälkeen Armand nimittäin piti etäisyyttä minuun ja hänen vino nenänsä toimi kaikille hyvänä muistutuksena yllätyksen suomasta edusta. Hän ei koskaan enää uskaltanut härnätä minua suoraan ja niin kauan kuin Raphael oli seurassani, tämäkin sai nauttia olemukseni suomasta fyysisestä turvasta. Ja tietysti, asioiden ollessa sillä mallilla, Raphael hakeutui seuraani usein. Ja jos hän ei tehnyt sitä mukavan luonteeni - niin ainakin luomani turvallisen kuplan vuoksi.

Minulle se toki sopi, sillä minun nähdäkseni Raphael oli harmiton. Ei hän minua häirinnyt ja usein olikin niin, että hänellä oli omat juttunsa ja minulla omani. Ja se taisi sopia meille oikeinkin hyvin.

---

Siitä meni varmasti hyvinkin kaksi kuukautta, ennen kuin edes puhuimme toisillemme kunnolla. Raphael taisi hieman pelätä minuakin - siitäkin huolimatta, etten koskaan ollut varsinaisesti tehnyt hänelle mitään. Mutta olihan hänkin toki sen potkun nähnyt. Ja olenhan minäkin sitä nenäruston rusausta miettinyt tykönäni monina yön pimeinä tunteina, aina sitä ihmetellen, miten Armand oikein selvisi hengissä sellaisesta. Mutta lapset ovat joustavia, niin se kai on nähtävä.

Joka tapauksessa: kun siis annoin Raphaelin pysytellä oman putkisänkyni luomassa turvallisessa suojakentässä, hän alkoi kai vähitellen rentoutua. Ja onhan ihminen kuitenkin sosiaalinen otus, minäkin - ainakin kaiketi. Ja se sosiaalisuuden pakko kai hänet viimein laittoi avaamaan suunsa eräänä päivänä, pari kuukautta Potkun ja Kuran päivän jälkeen.

“Minä olen Raphael”, hän sanoi. 

“Tiedän.”

Sitten tuli hiljaista.

Kului hetki. Sitten Raphael jatkoi lukemista siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Katselin häntä hetken ja keskityin sitten omiin puuhiini, mitä ne silloin sattuivatkin olemaan.

Se sananvaihto jäi mieleeni niin tiukkaan, että muistan sen vielä vuosikymmenienkin päästä. Tuo ystävyytemme alkumetreillä käyty dialogi nimittäin alleviivasi hyvin sitä, millaiseksi välimme tulisivat jatkossakin muotoutumaan. Enemmänkin: se kertoi siitä, millaisia ihmisiä meistä oli tulossa. Minä en oikeastaan jaksanut enää kaiken kokemani jälkeen välittää paskaakaan sopivaisuudesta tai muista epäolennaisuuksista. Minulla oli edessäni oma polkuni jota kulkea, ja toivoin ainoastaan yhtä asiaa: että muut antaisivat minun kulkea tietäni rauhassa. Raphael tuntui aavistavan tämän, eikä oikeastaan missään vaiheessa painostanut minua mihinkään - ei edes aivan lopussa, kun näkemyserot meille tärkeissä kysymyksissä tuntuivat muuttuvan ylitsepääsemättömiksi.

Mutta lupasin itselleni, että yritän edetä järjestyksessä ja noiden näkemyserojen aika on vasta myöhemmin. Joten kokeilen nyt pitää siitä kiinni.

---

Kaikki orpokodin lapset varmaan ajattelivat olevansa jotenkin erityisiä - kai se oli jonkinlainen puolustusreaktio maailmassa, joka välitti niin vähän meidän elämästämme tai kuolemastamme. Haluaisin kuitenkin uskoa, että minulla oli väitteilleni hieman enemmän katetta kuin kenellä tahansa muulla kohtalotoverillani. Minähän sentään tiesin, mitä monet muut lapset eivät. Minä tiesin, keitä vanhempani olivat. Ja se oli poikkeuksellista Siinä Maailmassa. 

Sen Maailman hierarkia rakentui lähinnä kolmesta tasasuuresta kategoriasta ja niihin jakautuneista pikkuisista piruparoista. Suunnilleen yhtä tasaväkisen kolmanneksen muodostivat ei-halutut ja väärään elämäntilanteeseen syntyneet lapset, täysorvot sekä viimeisenä kategoriana rikkaiden äpärät. Minun tapauksessani tarina oli hieman monimutkaisempi, sillä minulla oli ollut vanhemmat - oikein rakastavat vieläpä - aina kuudenteen syntymäpäivääni saakka. Minä olin saanut nauttia heistä juuri sen verran, että muistin heidän kasvonsa ja äänensä, mutten paljoa enempää. 

Sitten maailman paskamaisuus, jota kai myös kohtaloksi saattoi kutsua, puuttui peliin. Ei kaiketi ollut vittumaisempaa ikää jäädä orvoksi kuin kuusi - tai jos olikin, niin minä jättäisin kyllä asiasta eriävän mielipiteeni.

Mutta niin. Vanhempani:

Isäni ja äitini olivat molemmat olleet sotilaita. Sen ammatin riskit tiesi, varsinkin silloin, kun he joutuivat suorittamaan puhdistuspalvelua. Kaduilta säteilevän pölyn ja tuhkan suihkuttaminen vedellä Seineen oli vaarallista työtä eikä sitä yleensä laskettu nuorien sotilaiden vastuulle - eikä varsinkaan, jos heillä ei ollut vielä lapsia. Nykyään sellaiset tehtävät kaiketi annetaan jo aivan omalle ammattiryhmälleen, mutta silloin aika oli eri.

No joka tapauksessa: vanhemmillani oli kuitenkin minut, joten virallisella koneistolla ei oikeastaan ollut keinoja estää heitä vapaaehtoistumasta Seinen varren siivoamiseen. Ja ymmärränhän minä vanhempiani: heillä raha oli tiukassa ja puhdistushommista maksettiin hyvin. Toisaalta sitä saattoi päivän päätteeksi ajatella tehneensä maailmasta kappaleen verran paremman paikan. Ja sellaisina minä heidät haluankin muistaa; he tekivät sen mitä piti tehdä. Ja koska he olivat käytettävissä, he tosiaan saivat hoidettavakseen juuri sen kirotun pätkän Châtelet’lta Tuileriesin metsän kohdille juuri sinä tiettynä päivänä. 

Tuona epäonnisena päivänä he olivat toimineet puhdistustehtävissä jo hyvän aikaa. Silminnäkijöitä tapahtumilla ei ollut. Se kuitenkin tiedettiin, että puhdistuspalvelussa olevien sotilaiden suojapuku oli raskas normaalinakin päivänä (minulla on siitäkin nyt jo kokemusta) ja lisäksi pistettiin merkille, että tuolloin päivä oli ollut tavanomaistakin lämpimämpi. Joukkueen pöytäkirjoista selvisi, että heillä oli ollut jo pari päivää raskasta palvelua takanaan, joten he olivat hikoilleet varmasti litratolkulla nesteitä ja suoloja kumiasun kätköihin. Lyhyesti sanottuna he eivät olleet siinä kunnossa kuin olisi pitänyt, eikä juuri muuta tarvittu. 

Ei ole täysin selvää miten se meni, mutta jompikumpi oli liukastunut Seinen rantavarustuksilla ja tippunut valtoimenaan virtaavaan, säteilevään jokeen. Kamaralle jäänyt ei ollut miettinyt sekuntiakaan, vaan loikannut toisen perään (itse aina ajattelin, että se oli isä, joka liukastui ja äiti, joka hyppäsi - mutta mistäs sen tietää?). Siitä eteenpäin ei sitten ollutkaan mitään muuta kuin hyviä arvauksia: joko virta, säteily tai kokonaisvaltainen uupumus olivat vieneet heistä voiton ja lopulta heidän edelleen kumiasuiset ruumiinsa ajautuivat rantaan Parc Lebaudyn kohdalla, aivan La Defencen Toran vieressä. Sieltä heidät sitten naarattiin aikanaan ylös ja siitä minun orpokotiseikkailuni varsinaisesti alkoi.

Olin tietysti liian nuori ymmärtämään mitään tästä - yhtäkkiä olin vain omituisissa vaatteissa erikoisessa kellariorpokodissa hössöttävien nunnien ja pappien keskellä. En ymmärtänyt, mikseivät isä ja äiti tulleet hakemaan minua pois, vaikka tästä halustani kovaan ääneen ilmoitinkin kaikille, jotka vain halusivat minua kuunnella.

Moni asia orpokodissa oli ihan ookoo, mutta ne alkuajat olivat minulle silti raskaita - erityisesti illat, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Pappien takuukonsti muun muassa kaikkeen oli antaa remmistä, joten minun tilannettani sellainen kurinpalautus vain pahensi; pahalta tuntui, mutta oma itku piti niellä tai henkisen tuskan rinnalle asettuisi lisäksi vielä fyysisempikin kuumotus.

Kesti pitkään, ennen kuin yksi nunnista (äiti Mégane hän taisi olla) ymmärsi lopulta yskän. Hän alkoi lukea minulle iltasatuja, vaikkei sellainen kai tainnut ihan sallittua ollakaan (jos joku tietää, miksi lapsille ei saa katolisessa orpokodissa lukea satuja, kertokoon minullekin, koska sellainen sadismin laji on minusta anteeksiantamattomampaa kuin ne muutamat vähäisemmät kuolemansynnit). Silti: kuiskailevassa salassa, nuoren Mégane-nunnan pehmeällä äänellä luetut iltasadut kuitenkin rauhoittivat minut ja aloin saamaan unen päästä kiinni.

Ja vähitellen opin olemaan kaipaamatta. 

Aikajänteet ovat onneksi kovin lyhyitä niin nuoren ihmisen maailmassa.

---

Raphael sen sijaan ei tiennyt vanhemmistaan mitään - niin kuin se kai meni useimpien poikien kohdalla Siinä Paikassa. Hän oli täysin yksinäinen, heiveröinen linnunpoika alusta saakka ja vaikken haluakaan tällaisilla asioilla leveillä, en usko, että hän olisi pärjännyt kauaakaan, ellen minä olisi ehättänyt väliin. Armand tai joku muu hänen hengenheimolaisensa olisi tehnyt selvää hänestä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta väkivaltainen ensi-iskuni oli toiminut toivotulla tavalla. Kuran ja Potkun päivän jälkeen Armand ei vinoine nenineen ja mustine silmineen uskaltanut tulla lähellekään meitä - ei enää koskaan. Ei se meistä kummastakaan suosittua tehnyt, pikemminkin Raphaelin avoin kiusaaminen muuttui aktiiviseksi eristämiseksi, joka koski samalla minuakin. Mutta toisin kuin kiusanhenget ajattelivat, se ei kuitenkaan liiemmin haitannut minua - tai oikeastaan Raphaeliakaan. Raphaelille tilanne oli joka tapauksessa muutos parempaan. Mieluummin sitä kai yksin oli kuin toisten jalkapallona - ja olihan hänellä aina kirjansa (paitsi tietysti se kuraantunut ja poisheitetty Robinson Crusoe). 

---

Kuran ja Potkun päivästä elämämme virta asettui siis uuteen uomaansa. Ja tuota toisenlaista elämää saimme jakaa seuraavat viikot vailla suurempaa draamaa. Kaiken kaikkiaan – näin ainakin jälkeenpäin luulen – niin taisi kulua puoli vuottakin; aina siihen saakka, kun Raphael väitti nähneensä enkelin.

“Tuolla, tuolla! Etkö sinä näe?” hän hehkui ja osoitteli sormellaan ulos kellarin pikkuruisesta ikkunasta, jonka suojaksi asetetussa lyijylevyssä oli pieni roso reunassa. Siitä me sitten kurkimme, vaikka ei tietenkään olisi saanut. Minä tirkistelin reiästä sen, minkä kaulaltani kykenin, mutta en kerta kaikkiaan nähnyt mitään muuta kuin sateisen kadun ja sen likaan ja roskaan hautautuneet kivetykset.

“Missä?”

“Siellä pylvään vieressä!”

Minä tuijotin, minkä silmäni antoivat myöden, mutta pylvään vieressä ei näkynyt ketään eikä mitään. Pelkkää samaa likaa kuin aina ennenkin. 

Toisaalta, mistäs minä mitään enkeleistä tiesin? Ehkä sellaiset näyttäytyivät vain niille, joiden sydän oli puhdas ja sielu tahraton. Sellainen minä en tosiaankaan ollut, en silloin enkä helkkari soikoon siitä eteenpäinkään - joten ehkä Raphael tosiaan näki jotakin, joka oli taivaallisella päiväkäskyllä piilotettu sellaiselta syntisäkiltä kuin minä.

Minä en nähnyt siis mitään, mutta Raphael suorastaan raivostui, kun en aluksi suostunut uskomaan hänen näkemisiään todeksi. Hän jankkasi kivenkovaan näkevänsä, enkä minä siitä hänen kanssaan sotimaan ruvennut. Sama se sinänsä minulle oli. Mutta vaikken tiennyt enkeleistä paskaakaan, tiesin kuinka orpokodin organisaatiohierarkia oli rakentunut. Niinpä vannotin Raphaelia pitämään havaintonsa vain omana tietonaan. Arvelin, että moisen asian paljastaminen voisi saada kerran jo lakanneen pieksemiskierteen käynnistymään uudelleen.

Tietäähän sen, miten siinä kävi. Hän piti sen tiedon sisällään ehkä kokonaista kaksi päivää, kunnes sitten päätti kertoa näkynsä eräälle nunnalle hiljentymisharjoituksen päätteeksi.

Ja siitähän se vasta elämä alkoi!

Puolet nunnista oli valmis pieksemään Raphaelin omakätisesti verille jonkinasteiseen Jumalanpilkkaan syyllistyneenä. Toinen puoli taas oli valmis lyömään stigmat käsiinsä korkeimman omakätisesti ja itkemään Jeesuksen uutta tulemista. Panikoivat papit etsivät Kirjasta vastauksia ja osa silminnähden haki keinoa pusertaa pienestä pojasta totuus julki vaikka nyrkein. Armand katseli meitä pahansuovasti, sadistinen tuijotus pienissä nappisilmissään. Minä puolestani kirosin kaiken tämän keskellä hiljaa mielessäni Raphaelin hölmöyttä, mutten tietenkään sanonut mitään ääneen.

Mutta joskus asiat järjestyvät ja niin kävi tuolla kyseisellä kerralla. Nunnat ja papit päätyivät lopulta konsensukseen siitä, että Raphael oli varmasti nähnyt jotakin. Osa porukasta ei kaiketi vakuuttunut vielä silloinkaan, kun laitoksen johtaja, pelätty Isä Barthomolew julisti tapahtuman ihmeeksi, muttei sillä ollut enää väliäkään. Kukaan ei uskaltanut alkaa väittämään vastaan Isä Barthomolewin auktoriteetille ja niin asia oli käsitelty.

Sen jälkeen Raphael oli hetken aikaa nunnamuurien täydellisessä suojassa: he pitivät hänestä erityisen hyvää huolta ja koska minä olin kaiketi poloisen Raphaelin ainoa kaveriksi laskettava, minäkin sain osani siitä Jumalallisesta suojakentästä. Sopi se minulle, sainpahan olla rauhassa nunnien passattavana.

No mutta näkikö hän sitten mitään vai ei?

Samapa kai se, mitä niin monta vuotta sitten oikeasti tapahtui. Mutta sen sateisen illan näky - olipa se totta tai ei - käänsi Raphael Legrandin kurssin ja työnsi hänet ottamaan ensimmäiset askeleensa polulla, jonka päässä odotti vakaumuksellinen pappisvihkimys. 

Joskus minä oikeastaan kadehdin Raphaelia hänen polkunsa kiistattomasta selkeydestä.

Myönnettäköön, että nuoruuttani ja naiiviuttani olin uskotellut itselleni Santarmien kasarmin olevan vastaus kaikkiin hartaisiin toiveisiini tukahduttavan ja ahdistavan orpokodin jälkeen. Näin jälkeenpäin asiaa tarkastellessa ei liene ihme, ettei se ihan niin kuitenkaan mennyt. Yhdenlainen häkki vain vaihtui toisenlaiseen. 

Syvänä yhteytenä näillä molemmilla paikoilla oli nimittäin stoalainen kurinalaisuus ja tinkimätön ohjeiden noudattaminen - vaikka ne olisivat olleet kuinka älyttömiä. Siinä missä pappien ohjaus ja oppi perustui Raamattuun, Santarmeilla sen tilalle hyökkäsi palvelusohjessääntö samanlaisella uskonnollisella vimmalla. Siinä kirjasessa määriteltiin sallitut rajat asepuvun merkkien sijainnista oikeaoppiseen marssietäisyyteen. Oli kaaviokuvaa siitä, miten asepuvun hihat piti särmätä niin, että ne olivat tarkalleen sentin värttinäluun pään alapuolella, kun kädet ojensi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa eteenpäin. Lisäksi oli diagrammia housujen prässeistä ja miten housuja tuli säilyttää siten, että saumat pysyisivät terävinä. Tätä rataa jatkaen jokainen minimaalisen pieni yksityiskohtakin oli tarkkaan määritelty kalsareiden sepaluksen aukon halkaisijasta lähtien. Ikävää toki niille, joiden kulli oli yhteensopimaton virallisen sepalusaukon kanssa, mutta mitäs olivat menneet hankkimaan sotilaallisesti yhteensopimattoman peniksen.

Yhtä kaikki: ne pukeutumiseen liittyvät käsittämättömät kommervenkit saivat Santarmien arjen tuntumaan kuin olisimme eläneet maailman suurimmassa nukkekodissa. Oli aivan kuin Santarmit olisivat kuvitelleet pääsevänsä taivaaseen, mikäli vain ymmärtäisivät pitää asepukunsa kurissa ja nuhteessa.

Hieman vähemmän yllättäen en jaksanut välittää rättien viikkaamisesta paljoa sen enempää kuin Raamatunlauseiden ulkoluvusta. Niinpä jouduin jo ensimmäisellä viikollani vaikeuksiin, jotka tulisivat myöhemmin leimaamaan koko Santarmiaikaani. 

Neljäntenä palveluspäivänäni alikersanttini havaitsi, etteivät pukeutumissäännöt olleet iskostuneet päähäni toivotulla tavalla. Tietenkin hän päätti tehostaa muistamistani ylimääräisillä kuntoisuusharjoitteilla: eli sarjalla punnerruksia, maastavetoja ja mitä ikinä hän sai puserrettua ulos pienestä alikersantin aivokopastaan. Pakkohan se oli tietty tehdä, mutta suoritus eteni pitkin hampain. Enkä minä tiedä mitä vaikutusta sellaisella kuntoilulla olisi pitänyt muistiini olla, sillä edelleenkään asetakkini särmäys ei ottanut onnistuakseen. Sormeni eivät olleet väsymyksestä vapisevina yhtään kiinnostuneempia särmien suoruudesta kuin mitä ne olivat olleet hyvin levänneenä.

Toisella viikolla tällaisten harjoitteiden tehottomuus havaittiin ja niinpä rangaistustyyli muuttui. Uudessa rankomismallissa minut käskettiin siivoamaan miesten vessoja ja jos olette käyneet sellaisissa, tiedätte millainen määrä kusta, paskaa ja sekalaista tauhkaa onnistui jotenkin aina löytämään tiensä sallitun huuhtelualueen ulkopuolelle. Oli miltei kuin paskahuussin pönttö olisi kärsinyt hinkuyskästä, joka sirotti luonnontuotteet kaikkialle paitsi sinne minne piti.

No, tätä taikapyörrettä minä sitten kävin kesyttämään. 

Aluksi alikersanttini osoitti suopeutta minua ja puhdistuspyrkimyksiäni kohtaan antamalla minulle oikein puhdistusainetta ja rättejä. Mutta kun koitti kolmas viikko eikä minua edelleenkään kiinnostanut palvelusohjesääntö paskan vertaa, hän siirtyi asteittain raskaisiin aseisiin.

“Herbaux”, hän komensi jälleen. “Siivoamaan vessoja. Annan sinulle pian työkalut.”

Minä menin asemapaikalleni ja jäin odottamaan työvälineitä. Pian ne tulivatkin, mutta ne eivät olleet niitä, joita olin tottunut käyttämään.

Alikersantti ojensi minulle hammasharjaa, jonka otin hölmistyneenä vastaan. Katselin sitä hetken ihmeissäni, mutta sitten tunnistin sen omakseni.

“Tälläkö?”

“Aivan. Ja pitäkää huoli, että huussi kiiltää!”

Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta, selkä suorassa kuin rautakanki.

Minä hymyilin ja kävin hommiin.

Tosin en ihan heti.

Ensin kävin palauttamassa harjan omaan kaappiini ja hain alikessun harjan hänen huoneestaan. Sitten jynssäsin koko huussin sellaiseen kuntoon, ettei se ollut uutenakaan ollut sellainen. Viimeistelläkseni koko komeuden lurautin omenalta tuoksuvaa puhdistussaippuaa vessanpönttöjen takana kulkevan lämmitysputken päälle. Ei se mitään puhdistanut, mutta höyrystyvä pesuneste nosti omenan kukkaistuoksun sieraimiini ja niin huussi sai viimeisen silauksensa. Kutsuin alikessun paikalle ja hänkin oli vaikuttunut.

“Erinomaista Herbaux! Pystytte ihmeisiin, kun oikein yritätte.”

“Ja kun työkalut ovat kohdillaan”, mutisin.

Se oli varmaan ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olimme jostakin hänen kanssaan samaa mieltä.

---

Samanlaiset koettelemukset jatkuivat koko alokasaikani. Minä olisin kestänyt kaiken sen paskan, jos sillä olisi ollut joku järkevä tarkoitus, mutta ilmeisesti niin ei ollut ajateltu. Teimme kaikenlaista hyödytöntä roskaa; särmäsimme samoja rättejä niin pitkään, että olisimme voineet perustaa kangaskaupan. Seisoimme erilaisissa paraatiasennoissa loputtomiin ja asentojamme korjailtiin milli kerrallaan eri suuntaan. Koskaan ryhti ei ollut samaan aikaan hyvä sekä miehessä että vaatteissa ja niinpä paskahuussin putsaus tuli tutuksi. Sillä kaikella oli varmaan jokin tarkoitus, mutta onhan nyt jumalauta, jos minä sen olisin keksinyt.

Kahden kuukauden kuluttua alikessu lopulta ylitti itsensä:

Olimme valvoneet iltapalvelussa yhteentoista, hinkaten muonituskeskuksen kolhuisia astioita puhtaaksi, kunnes näpit verestivät. Sitten olimme päässeet nukkumaan joskus puolenyön tienoilla. Neljältä aamulla alikessumme herätti koko tuvan ylimääräiseen siivouspalveluun ja kun olimme aikamme säntäilleet rättien ja pullojen kanssa, hän ilmoitti:

“Siivousaikaa viisi minuuttia, tarkastukseen aikaa kuusi tuntia ja viisi minuuttia!”

Normaali-ihmisten kielellä se siis tarkoitti, että meidän tuli tehdä viiden minuutin hommat keskellä synkintä yötä, valmistautua ja seistä asennossa seuraavat kuusi tuntia, jotta herra alikersantti voisi sen jälkeen tulla tekemään tarkastuksensa, kun oli ensin herännyt kauneusuniltaan.

“Ja hevon vitut”, sanoin tupakavereilleni.

Kuulin hyväksyvää muminaa. 

Ja niin me paiskasimme tuvan oven kiinni, sammutimme valot ja kävimme maaten. Eihän niin olisi saanut tehdä - tietenkään - meidänhän olisi pitänyt seistä asennossa kuuliaisesti ja ryhdikkäänä kuin kermaleivos, mutta sillä hetkellä uni maistui makeammalta.

Kului tunti ja toinenkin ja me kuorsasimme, minkä kerkesimme. Tuli aamu ja metelistä päätellen muiden tupien alokkaat komennettiin jonnekin, mutta meidän siivouspalvelumme se vain jatkui ja jatkui. Käänsin kylkeäni, pieraisin ja jatkoin uniani.

Kymmeneltä aamulla - joka oli siis äärimmäisen myöhään Santarmien maailmassa - alikessumme lopulta työnsi oven auki eikä aluksi saanut järkytykseltään edes huudettua. Hän vain tuijotti meitä monttu auki ja ovi kolahti vasten kannatintaan herättäen minut. Sain silmäni auki juuri parahiksi, kun tämä pienikokoinen, liimaviiksinen Pikku-Napoleon herkesi huutamaan pienen suuren miehen raivoaan kaikelle kansalle.

“Tämä… tämä on rikollista! Te… te kaikki saatte maksaa!”

Pomppasin ylös sängyltäni ja vaikka olin vasta keskenkasvuinen, olin isokokoinen ja lihaksikas. Nappasin alikessua otsasta, työnsin hänet takaisin käytävään, pamautin oven kiinni ja raahasin putkisänkyni oven eteen. Sitten paneuduin maaten ja jatkoin uniani.

Eiväthän ne unet kauaa tietenkään jatkuneet. Alikessu haki kaverinsa paikalle ja yhdessä ryskyttämällä he saivat oven auki. Minut kannettiin sätkivänä putkaan ja vietin siellä seuraavan viikon. 

Mutta sainpahan ainakin nukkua.

Ja alikessukin varmasti oppi jotakin ihmisyydestä ja johtajuudesta.

---

Santarmiurani ei tästä sen kunniakkaammaksi kehittynyt. 

Kuntotesteissä pärjäsin hyvin, samoin aivan kaikessa sellaisessa, missä oli joku järki; eli esimerkiksi esteradoissa, taisteluharjoitteissa, ampumisessa ja lähitaistelussa. Niissä loistin ja sain joitakin mitaleitakin. Metalliahan meille ei annettu, mutta kirkkaasti maalattuja puuprenikoita sitäkin enemmän.

Ne olivat oikeastaan ainoita hyviä puolia Santarmina olemisessa: ne hetket, kun teki jotakin järkevää. Muutoin se oli vain sitä loputonta rättien pyörittelyä ja pätemishaluisen paskiaisen oikkujen täyttämistä.

---

Kerran meillä oli taas joku niistä loputtomista univormusulkeisista, jossa vaihdoimme asuja alati kiihtyvään tahtiin. Idea siis oli, että meidän oli opeteltava jokaiseen tilaisuuteen sopiva asustekokonaisuus (joka oli tietysti tarkkaan määritetty palvelusohjesäännöissä, sallittuine mittasuhteineen ja oikeaoppisine hihanpituuksineen). Käytäntö meni niin, että alikersantti huusi komennon käytävästä (esimerkiksi ‘taisteluvarustus, aikaa viisi minuuttia, olkaa hyvä’), ja niin meidän piti viidessä minuutissa sonnustautua kyseiseen asuun ja seistä oikeaoppisessa, asunmukaisessa asennossa hänen saapuessaan paikalle. Aluksi se olikin helppoa, mutta kun asunvaihtoja tehtiin useita hyvin lyhyessä aikaikkunassa, lopputuloksena vaatekaappimme kaaoksesta ei olisi löytänyt enää mitään ilman jäljestyskoiraa. 

Ja silloin se sadistinpaska alkoi lyhentää aikamääreitä.

Yhtäkkiä aikaa olikin kolme minuuttia. Sitten kaksi. Sitten enää yksi.

Juhla-asu, iltavarustus!

Kemiallinen suojausvarustus!

Säteilypuku, taistelu!

Juhla-asu, päivävarustus!

Loma-asu!

Palveluspuku ilman taistelulisäkkeitä!

Ja niin edelleen.

Ihan kuin sotilaan elämässä olisi päivittäin tullut vastaan tilanteita, joissa piti siirtyä täydellisestä juhla-asusta kemialliseen suojapukuun alle kolmessakymmenessä sekunnissa.

Lopulta kukaan meistä ei enää tiennyt, mikä varustus oli missäkin ja niinpä aloimme lipsua. Alikersantti löysi sanottavaa jonkun asusta, sitten juostiin ja punnerrettiin ja lopulta harjoiteltiin pukeutumista uudelleen: mutta tietenkin entistä lyhemmässä aikayksikössä.

Tänä päivänäkään en ymmärrä tämän nukkekotileikin tavoitetta. Ehkä pukuleikeistä tykkäävän alikessun sai kovaksi nähdä niin monta miestä eri asuissa ja kaikki omassa pienessä leikkilaatikossaan, mistäs minä tiesin?

No niin siinä sitten kävi, että tupamme päässä ollut kaveri (Giroux, luulen), ei lopulta enää saanut kaappiaan kiinni, koska tavarat pursusivat siitä ulos kuin suklaatäyte Pain au Chocolat’sta. Minä riensin auttamaan ja puskimme yhteistyössä oven kiinni. Meistä kumpikaan ei varmasti halunnut juosta enää askeltakaan.

Saimme oven kiinni ja juuri, kun lukko loksahti, kuulimme kuinka alikersantin askeleet lähestyivät käytävällä tahtiaan kiihdyttäen. Käännyin kannoillani ja juoksin paikalleni, mutta viimeisen askeleen kohdalla kompastuin omiin kinttuihini (juhla-asuni kengännauhat olivat auki) ja lensin pää edellä kahden metrin matkan suoraan päin pöydänkulmaa. Karmea pamahdus täräytti näkökenttäni hetkeksi harmaan sävyihin (jännä fiilis muuten se, kun värit häviävät) ja tipahdin lattialle.

Samassa kuulin kuinka alikersantti huusi riemua äänessään:

“Ja täällä on miestä vaiheessa!”

Silloin minulla keitti. Nousin ylös yhdellä sulavalla liikkeellä ja käännyin ympäri. Harpoin huoneen poikki alikersantin luokse ja nappasin tätä pikkumiestä kauluksista nostaen hänet seinälle kevyesti kuin kedon kukan. Hänen silmänsä olivat kauhusta laajenneet.

“Herbaux… kasvonne!”

“Mitä vittua sinä paskakasa selität!” huusin suoraa huutoa hänen naamalleen. 

Veripisaroita lensi huutoni mukana alikersantin kasvoille.

Typerryin näystä ja vedin henkeä.

“Katsokaa… lääkintämies, apua!” alikessu huusi.

Laskin pääni ja yhtäkkiä tajusin, että juhla-asuni valkoinen paita oli muuttunut punaiseksi. Laskin alikersantin rääpäleen irti, vaikka olin juuri hetkeä aiemmin valmistautunut täräyttämään voimieni takaa. Kokeilin sormilla otsaani ja tunsin kuinka veri kasteli sormeni litimäriksi.

“Herbaux, ei helvetti…” lähin tupakaverini riensi paikalle.

Sitten alikersantti tarttui kainalooni ja lähti raijaamaan minua jonnekin. Seurasin, kun en oikein muutakaan osannut tehdä. Hän vei minut määrätietoisin ottein kenttäsairaalaan, jossa nättikasvoinen hoitajatyttö otti minut huomiinsa. 

Silmäkulmani oli revennyt pöydän kulmaan ja siitä vuoti verta kuin sian kurkusta. Siihen kului kaikkiaan seitsemän tikkiä. Sotavammana minulle jäi pysyvä arpi toiseen silmäkulmaan sekä verinen juhla-asu ja mustat silmänaluset kuin ikivanhojen luontolehtien pandakarhuilla. 

Kun siitä selvisin, iltasella juttua riitti.

Alikessukin oli kohtauksesta niin typertynyt, ettei edes käskenyt minua putkaan, vaikka se varmasti olisikin ollut hänen palvelusohjesääntönsä mukaista.

Jotenkin kitkuttelin alokasajan paskamaisimmat ensimmäiset kolme kuukautta. Ei se hyvin mennyt, joskaan ei huonostikaan. Minut taisi pelastaa se, että niissä hommissa, jotka oikeasti otin asiakseni, olin yksi parhaista ja joskus jopa paras. Olin ryhmämme tarkin ampuja, koko komppanian kolmanneksi vahvin ja toiseksi nopein. Lisäksi kipusin kahden parhaan joukkoon nyrkkeilyssä (niissähän minä eniten olin harjoitusta saanut) ja se minua vahvempi kaveri oli sitä kaliiberia, ettei hänen kellistämiseensä olisi kyennyt edes täysinvarusteltu sotanorsu. Nämä osuudet armeijapalveluksesta taisivat olla minulle pelastus, sillä kaikki muu menikin sitten löysin rantein ja vittuiluvaihde tukevasti silmässä.

Ja kepposiahan riitti. Eräänkin kerran piilotin alikersantin juhlakengät biomädättämöön kokonaiseksi viikoksi ja palautin ne juuri ennen upseeritansseja. Tämä pieni jekku toimi mielestäni hyvänä rangaistuksena siitä, että hän oli polttanut iltalomani kokonaiselta viikolta vain sen vuoksi, että näytin laiskalta. 

Toisella kerralla olin saanut ampumakokeen hyvästä suorituksesta kuntoisuusvapaan, mutta taas alikessu asettui poikkiteloin: 

“Sellainen vapaa annetaan vain sotilaalle, ja tehän olette vain pahainen paskahousu, Herbaux.”

Noh, kävi se tietysti niinkin. Minä tasoitin puntit peukaloimalla hänen pistoolinsa luodinpainoja erittäin raskaista erittäin keveisiin. Hän ei sitten saanut upseerien ampumataitokokeessa yhtään osumaa ja oli koko joukon huonoin. Hänen seuraavan aamun ilmeensä kertoi kaiken olennaisen siitä, millaisen pilkan ja arvostelun kohteeksi alikessu oli joutunut mokattuaan niin totaalisesti ylempiensä ja kollegoidensa edessä.

Itse asiassa alikessu ei koskaan keksinyt syyttää minua tuosta viimeisestä. Hän taisi oikeasti luulla, että kyse oli tekniikasta ja harjoituksen puutteesta.

Oli miten oli, tällä tavoin kitkuttelemalla saimme arvon alikessun kanssa yhteisen kolmen kuukauden kissa- ja hiiri-taipaleemme taittumaan. Lopulta alokaskausi oli ohi ja meidät kutsuttiin yksi kerrallaan Santarmien komentajakapteenin puheille. Sattuneesta syystä hän oli se samainen kapteeni, joka minut oli aikanaan rekrytoinut orpokodista.

“Herbaux, mitä te oikeastaan haluaisitte tehdä?”

Mietin salamannopeasti ja vastasin niin vilpittömästi kuin kykenin:

“Kunhan päästätte minut alikersantti Bisset’stä, niin en välitä paskaakaan.”

Kapteeni kohotti kulmiaan, mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Havaintojeni mukaan ylemmät upseerit olivat yleensä ok - he keskittyivät olennaiseen - alemman tason pikku-upseerit olivat pieniä paitsi asemaltaan, mutta myös osaamiseltaan ja luonteeltaan.

“Jahas, vai niin.”

Hän mumisi hetken aikaa ja tarkkaili palveluskorttiani. Hän vilkaisi minuun pariin kertaan päästessään niihin kohtiin, joissa osoitettiin kyvykkyyteni taistelussa, ampumisessa ja kuntoisuudessa.

“Herbaux…” hän mumisi.

En vastannut.

“Onko sinulla sukua armeijassa?”

Kapteenin kysymys oli niin yllättävä, että minulta meni hetki, ennen kuin edes tajusin mistä oli kyse.

“Minä… tuota, äiti ja isä.”

“June Herbaux? Jacques Herbaux?”

Nyökkäsin hitaasti ja kapteenin silmiin levisi hymy.

“Aivan!” kapteeni huudahti. “Minä muistan heidät! Palvelin isäsi kanssa samaan aikaan.”

Nyökkäsin ja jäin odottavalle kannalle, sillä en tiennyt lainkaan, miten tällainen keskustelu voisi jatkua. Pitäisikö minun kysyä jotakin, osoittaa mielenkiintoni? Hän todennäköisesti tiesi vanhemmistani paljonkin enemmän kuin minä olinsaanut koskaan oppia. Se tuntui toki haljulta, mutta sellainenhan maailma oli.

“He olivat hyviä ihmisiä”, kapteeni sanoi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. “Sääli, miten heidän kävi.”

Hän pudisteli päätään, muttei sanonut enempää. Minä puolestani ymmärsin kerrankin, että oli parempi pysytellä hiljaa. Huoneessa oli vaihdettu juuri sen verran tunteita, mitä armeijan tuvissa ikinä kyettäisiin vaihtamaan - ei ollut syytä jatkaa tarinaa yhtään pidemmälle.

“Laitetaan sinut opettelemaan puhdistusta”, kapteeni sanoi ja kumartui kirjoittamaan määräykseen strategiset sanat. “Vie tämä alikersantille, hän järjestää käytännön asiat.”

Nyökkäsin, tein kunniaa ja poistuin paikalta oikeastaan välittämättä lainkaan, mitä tämä tarkoittaisi minun kannaltani. 

Elin hetkessä ja juuri silloin minulle oli tärkeintä päästä eroon kusipäisestä alikersantista.

---

Kusipää tai ei, mutta kerrankin Bisset toimi edes suunnilleen pätevästi ja järjesti minulle siirron suunnilleen valon nopeudella. Ilmeisesti hän oli yhtä tyytyväinen kuin minäkin siitä, että yhteinen tuttavuutemme alkoi osoittaa päättymisen merkkejä. Mitään virallisia seremonioita ei pidetty tai sanottu - palautin varusteet varikon varusputkaan, sain liikkumisluvat käteeni, sonnustauduin säteilysuojapukuuni ja poistuin viimeistä kertaa Vincennesin linnakkeesta. Alikersantti Bisset ei sanonut minulle hyvästejä, enkä minä hyvästellyt ketään. Se oli tunteeton poistuminen ja sellainen sopi minulle oikein hyvin.

---

Koska poistumismääräyksen aikamääre oli asetettu väljäksi, havahduin siihen, että aikaa oli yllin kyllin. Oli vasta aikainen aamupäivä poistuessani Château de Vincennesin kellarikasarmista ja minun oli ennätettävä Tuileriesin metsän toiselle puolelle, Musée d’Orsay’in kellariin vasta iltahuutoon mennessä. Hämmentyneenä tajusin, että tukikohta olisi todennäköisesti se sama, jossa vanhempani olivat aikanaan palvelleet.

Olennaisinta sen päivän kannalta oli kuitenkin välimatka: linnuntietä mitattuna matkaa näiden kahden pisteen välillä oli ehkä kymmenisen kilometriä, joten minulla oli hyvin aikaa katsella maisemia kävellessäni. Lisäksi säteilysuoja-asuni oli armeijan standardimallia, joten voisin viipyä matkallani vailla pelkoa siitä, että iltavahvuuslaskentaan mennessä kehoni kuplisi säteilevästä pölystä.

Siispä lähdin taivaltamaan pitkin Avenue de Paris’ta, kohti Bérault’n metroasemaa ja annoin mieleni levähtää ensimmäistä kertaa vapaudessa, josta se ei ollut koskaan päässyt aiemmin nauttimaan. Keskityin jokaiseen askeleeseen ja pyrin puristamaan ohikiitävistä hetkistä kaiken taianomaisuuden irti. Olin maan päällä, lähestulkoon vapaa ja ensimmäistä kertaa ikinä pääsisin tutustumaan rakkaaseen Pariisiini ilman yhtäkään esiliinaa!

Kävellessäni tajusin kuinka paljon olin oikeastaan kaivannutkin jotakin sellaista. Retkeni maanpäällisillä kaduilla olisi viimein sellainen seikkailu ympäröivään maailmaan, jota olin kaiken aikaa toivonutkin kokevani - viimeksi kai epäonnisella baarireissullamme Raphaelin kanssa. Vihdoin minulla olisi mahdollisuus nähdä Pariisini sellaisena kuin se oli näyttäytynyt Pingviinien kuvakirjoissa - tokihan minä tiesin, ettei ihan kaikki olisi ennallaan, mutta annoin itselleni luvan odottaa, että edes jokin varmasti olisi.

Mikä olisi ja mikä ei, sitähän minä en tiennyt.

Mutta paloin halusta nähdä vastauksen omin silmin!

---

Avenue de Paris oli aikanaan ollut ilmeisen vilkas katu, jota oli reunustanut päättymätön kauppojen ja asuntojen rivistö. Bérault’n metroasema sijaitsi suunnilleen kadun puolivälin tienoilla. Sille laskeutuvat portaat olivat säilyneet kunnossa ja pidetty suhteellisen siistinä. Syykin siihen oli selvä - metroasema oli todennäköisesti ainoa asuttu kohta korttelissa. Muut talot näyttivät siltä, ettei niissä ollut elinkelpoisia kellareita eikä maan päällisiin tiloihin kukaan tietenkään voinut kuvitellakaan asettuvansa asumaan.

Klassiset, muutaman kerroksen korkuiset kerrostalot olivat kätkeytyneet joskus niin korean ja koristeellisen julkisivunsa taakse ja niitä hajakarein tihrustamalla saattoi hetken uskotella itselleen olevansa jossakin muussa ajassa ja paikassa. Katsetta tarkentamalla illuusio kuitenkin särkyi ja ikkuna-aukoista vilahteli karvas totuus julkisivujen takana. Näistä taloista oli tosiasiassa jäljellä enää eroosion syömä ranka. Jopa kivinen julkisivu oli täyttynyt halkeamista ja rei´istä ja koristerappausta oli ravistunut maahan likaisiksi kasoiksi. Muutamista vaakasuunnassa mutkittelevista halkeamista puski esiin pieniä vaivaispuita. Niiden rungot olivat harvoin suoria ja lähes kaikilla oli useita latvoja. Lehdet näyttivät huonovointisilta ja himmeiltä.

Kadun varsi ei ollut paljoa lohdullisempi. Katukivetyksen reunalla nökötti edelleen muutamia autoja, jotka näyttivät pääpiirteissään samoilta kuin ne kiiltäväpeltiset ihmisliikuttimet orpokodin kuvakirjoissa. Tosin ei kai niitä enää autoiksi olisi voinut kutsua, lähinnä jäljellä oli enää ruostuneenlaikukasta terästä ja niitä isompia kokonaisuuksia, joita jäi jäljelle lähes sadan vuoden happosateiden jälkeen. Tasaiset pinnat kuten katto tai konepelti olivat jo ruostuneet pois, mutta ilmeisesti näiden ajoneuvojen etupäässä oli ollut isoja metalliosia, jotka olivat edelleen tunnistettavissa kaikkien näiden vuosikymmenienkin jälkeen. 

Jos autoissa joskus olikin ollut sisustaa, se oli maatunut ajan hämäriin. Edes siellä, missä ydinaseiden tulenlieskat eivät olleet höyrystäneet kaikkea, ei tilanne ollut ratkaisevasti parempi. Vesi ja home olivat kuluttavia elementtejä ja autojen muinaiset penkit kertoivat siitä omaa karua kieltään.

Jatkoin matkaani täydellisessä hiljaisuudessa. Raskasmielinen äänettömyys oli ilmiselvästi tämän ennen niin eläväisen kaupungin uusi taustakohina. Maan päällä ei ollut mitään eikä ketään ja tyhjä tuuli ujelsi yksinäisyyttään pystyyn lahoavissa katukuiluissa. Tuulenvire havisutti muutamia lehtipuita, jotka edelleen urheasti taistelivat kaiken tappavaa säteilevää pölyä vastaan. Niiden havina oli niin hentoista, että se ei kantautunut säteilypukuni ilmanpuhdistusyksikön hurinan yli.

Toiveikas mielialani alkoi painua ja jouduin muistuttamaan itseäni faktoista: me olimme niitä onnekkaita, muistutin itselleni. Muualla Euroopassa ei enää ollut mitään eikä ketään. Ei varmasti Euroopan ulkopuolellakaan.

Silti onnekkaidenkin todellisuus oli masentava: ennen värisävyjä ja ääniä pursunnut maailma oli enää täynnä pelkkää kuollutta tyhjyyttä. Jäljellä oli enää vain kaunistelematon ydinsodan yksinäinen jälkinäytös, jolla ei olisi niin minkäänlaista yleisöä.

---

Jatkoin Avenue de Parisia Périphériquen yli ja aina Place de la Nationille saakka. Joskus sillä kohdalla oli kaiketi sijainnut aukio, mutta nyt tämä tyhjä tila oli enää muisto vain; luonto tarttui siihen mihin kykeni ja aukion tilalla kasvoi nyt tiheä ja yllättävänkin hyvävoimainen tammimetsä. Reidenpaksuisten puunrunkojen välistä vilahteli enää ohut kaistale niitä tiukkaan tampattuja kulkuväyliä, joita pitkin muinaiset olivat aikanaan asioitaan toimittaneet. Puiden lehdet näyttivät kirkkaammilta ja joku olisi voinut kuvitella niiden voivan hyvin tällä erikoisella keitaallaan betoniaavikon keskellä. 

Place de la Nationin keskellä, tammien katveessa, nökötti edelleen jättimäinen, musta kivipatsas, jonka tunnistin jostakin nunnien kirjasta. Siinä kaksi leijonaa veti vaunuja, joiden päällä nököttävän maapallon laella seisoi nainen. Kuvaelman merkitys oli häipynyt historian hämäriin, mutta tuijotin silti teosta hetken. Se oli massiivinen kooltaan ja oli varmasti ollut tärkeä omana aikanaan. Mutta nyt utuisessa hiljaisuudessa sen ainoa yleisö olin minä; entinen orpo, entinen alokas, tuleva puhdistaja.

Ties kuka sitä patsasta oli viimeksi katsellut.

Katselin naista aikani. Tuulenvire tarttui pukuni kankaaseen ja sai sen lepattamaan hiljaa. Pölyä leijaili visiirini ohi jatkuvana virtana. Auringonvalo siivilöityi utuisen ilmakehän läpi hieman kellertävänä kiilana, joka sai kaiken näyttämään epätodelliselta. 

Yhtäkkisen unenomaisuuden vallassa kävelin patsaan toisen leijonan luokse ja laskin käteni sen viileälle pinnalle miltei odottaen, että leijona hätkähtäisi tai ärähtäisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, leijona ei herännyt eloon, karjui vain kohti ikuisuutta nyttemmin jo hiljaiseksi jähmettyneellä suullaan. Vedin käteni pois ja näin, että harmaaseen pölykerrokseen oli jäänyt kämmeneni jälki.

Xavier Herbaux kävi täällä.

Olkoon siinä siis merkki seuraavalle kävijälle.

Hymähdin ajatukselleni ja jatkoin matkaani.

---

Boulevard Diderot oli joskus reunustettu lehmuskujalla. Mikä ihme olikaan pitänyt Place de la Nationin puita hengissä, sinne sen taikavoima ei ulottunut: vuosikymmenien säteilyannos oli ollut puille liikaa ja Diderot´lla niistä oli jäljellä ainoastaan paljas ranka. Lehdettömät oksat huojuivat pölyisessä puhurissa ja välillä kuului hiljainen napsahdus, kun joku niistä poikkesi ja tippui katuun. Puita oli aikanaan ollut muutaman kymmenen metrin välein ja ne olivat olleet varmasti lehteviä ja reheviä. Nyt niistä oli jäljellä vain harmaat rangat ja pian ei kai enää niitäkään.

Katselin kuinka jokin muovinkappale leijaili tuulen mukana ja tarttui lehmusten oksistoihin. Se rapisi hetken oksia varten, repesi sitten heikkouttaan ja pienentyneet kaistaleet tempautuivat pölyisen tuulen mukaan. Riekaleet jatkoivat matkaansa kohti kadotusta, niin kuin varmaan kaikki muukin tässä kuolleessa kaupungissa.

Katua reunustavat talot olivat tummuneet ja huonomassa kunnossa kuin Avenue de Parisilla. Jossakin viimeisen sadan vuoden aikana riehuneen tulipalon jäljet olivat edelleen nähtävissä muutamissa rakennuksissa. Niiden koko julkisivu saattoi olla pikimusta ja niiden ikkuna-aukot näyttivät aivan kuin pääkallon silmäkuopilta. Reiät tuijottivat minua, vailla mitään sisältöä tai edes hentoista aavistusta siitä, mitä ikkunoiden toisella puolella oli joskus muinoin majaillut.

Tästäkin huolimatta, kaiken tämän hävityksen keskelläkin, elämä pisti vastaan vimmatusti; matkallani tuli vastaan muutama selvästi huolella ylläpidetty kellarisisäänkäynti. Ulkonäöstä päätellen niitä oli louhittu rakennusten kylkiin, joskus Suuren Sodan jälkeen - sen saattoi päätellä siitä, että joidenkin rakennusten julkisivun sinänsä siisti ja säännönmukainen perusilme oli yhtäkkiä valtaisan rosoinen juuri siinä kohdassa, mistä uudisasukkaat olivat tehneet räjähteillä ja hakuilla tilaa uudelle sisäänkäynnille. 

Havaitsin kauempana liikettä. Tarkensin katseeni ja näin ihmisen samanlaisessa säteilysuojapuvussa kuin mikä minulla itselläni oli. Nostin kättäni ja näin kuinka hän vastasi eleeseen. Hän jatkoi matkaansa eräälle poikkikadulle ja minä pysähdyin katselemaan hänen peräänsä. Mietin väkisinkin näitä valtakatuja, jotka oli tehty sadoille, jopa tuhansille kiireisille askelille, mutta joita kuluttivat enää kaksi toisilleen tuntematonta suojapukujen vankia. Millaista tuhlausta, ja silti: tässä sitä oltiin!

Huokaisin ja jatkoin matkaani. 

Ainakin tässä maailmassa olisi tarvetta minunkaltaisilleni puhdistajille.

Sillä jos muuta puuttuikin, niin säteilevää roskaa tässä maailmassa oli riittämiin.

---

Muutaman korttelin jälkeen saavuin kadun päähän. Siellä minua tervehti punakeltainen betoniporsaiden rykelmä. Yhdessä porsaassa törrötti pystyssä kyltti, jonka ääreen asettauduin. Punaisen kolmion sisälle piirretty säteilymerkki tuijotti minua ilmeettömästi. Symbolin alla luki valtavankokoisella fontilla:

VAARA! SUUREN LASKEUMAN ALUE

-

ÄLÄ ETENE ILMAN A1-LUOKAN TOIMIVAA SUOJAVARUSTUSTA.

L50-LUKU: 27 MIN

Katselin kylttiä hiljaa. Sen sanoma ei auennut minulle kaikissa nyansseissaan (mikä ihme esimerkiksi oli L50-luku?), mutta olennainen tuli silti selväksi. Pidemmälle ei olisi asiaa. 

Nostin katsettani ja näin tien toisella puolella punaiseksi tiilikasaksi raunioituneen talon. Romahtanut rakennus paljasti näkymän penkereelle, jonka toisella puolella virtasi rauhallisen tappava Seine. Joen tämänpuoleiselle rannalle oli uponnut jonkinlainen jokilaiva. Laivan komentosilta nökötti ruostuneena ja kallistuneena vuolaasti virtaavan vedenpinnan päällä. Valkoinen maali oli hilseillyt irti ja ruoste valui noroina pitkin teräslevyjen pintaa. Nostin katsettani ja tarkensin katseeni vastarannalle.

Siellä katseeni kohtasi täydellinen hävitys.

Seinen vastarannalla rakennukset olivat hajonneet pölyksi. Niistä ei ollut jäljellä kuin kivijalka, joistakin ei edes sitä. Katseen upotessa syvemmälle tähän kadotukseen, pupillini tavoittivat vanhakantaisen rakennuksen osittain romahtaneen julkisivun. Jäljellä oli oikeastaan enää vain jättimäinen kellotorni, korkealla atomisoituneen julkisivun yläpuolella. Sisäänkäynti oli romahtanut kivimurskaksi ja takana aukeneva valtava rakennus oli pääosin sortunut sisään. Kolossin takaa oli ilmeisesti joskus ollut jonkinlainen valtava lasi- ja metallikatos, mutta siitä oli muistona enää sotkuinen kasa vääntyneitä ja hiiltyneitä teräspalkkeja.

Gare d'Austerlitz, ajattelin hiljaa. Pakko olla. Olin kuullut siitä tarinoita, jotka eivät koskaan olleet kuulostaneet erityisen rohkaisevilta. Tarinoita kadonneista sotilaista. Raunioista, jotka valittivat ääneen, jos tuuli sopivasti. Ja kivistä jotka edelleen - vuosikymmenien jälkeenkin - olivat tappavan vaarallisia.

En tiennyt mitä näistä tarinoista olisin uskonut - tai tarvitsiko minun itse asiassa uskoa mitään. Pelkästään tämän paikan näkeminen riitti pitämään minut kaukana siitä.

Uskomukset eivät kuitenkaan lopultakaan muuttaneet faktoja. Suuren Sodan loppunäytöksessä rautatieasemat olivat olleet ensisijaisia kohteita. Oli täysin mahdotonta arvella, oliko korean rakennelman raunioittaneessa ydinkärjessä ollut amerikkalaista vai venäläistä tekniikkaa, vai oliko se kenties brittiläinen? Toisaalta, eihän sillä ollut väliäkään kuka nappia oli painanut, sillä joku kuitenkin oli ja sen päätöksen seurauksena Pariisissa oli jäljellä enää vain mustaksi lasittunut kuoppa, jonka säteilevä savu oli aikoja sitten levinnyt kaikkialle myrkyttyneeseen ilmakehään. Gare d’Austerlitz ei enää täyttyisi kiireisistä ihmisistä, ei tavanomaisesta kaupungin hälystä, ei kioskikauppiaiden hyörinästä tai junakonduktöörien huudoista. Sen sijaan se seisoisi noilla sijoillaan ikuisesti - aina siihen saakka, että kymmenet tuhannet vuodet olisivat kuluneet ja koko jäljellä oleva ihmiskunta olisi lahonnut historian unohdettuihin alaviitteisiin.

Sitä hetkeä ennen se saattaisi hyvinkin olla viimeinen jäljellä oleva muistomerkki ihmisille: kasa säteilevää metallia. Liian vaarallinen, jotta kenellekään tulisi mieleen lähteä sitä hävittämään. Liian näkyvä, jotta sitä oikeastaan voisi mitenkään unohtaa. Siinäpä vasta allegoria ihmisyydelle.

Pudistelin päätäni ja käännyin kannoillani. Mieleni oli miltei yhtä musta kuin Gare d´Austerlitzin kuopan hiiltynyt lasi. Ei ollut järkeä jatkaa pidemmälle.

Katselin hetken Seineä, joka virtasi hitaasti ohitseni. Se johdattaisi minut kohteeseeni, sillä kartasta katsomalla päättelin Musée d'Orsayn sijaitsevan sillä suunnalla. Mutta en toki halunnut kävellä jokivartta, sillä se toi mieleeni vanhempieni surullisen kohtalon ja kaikkein vähiten halusin ristikseni lisää matalaa mieltä. Sitä paitsi kaikkihan sen tiesivät, että Seine se vasta vaarallinen oli. Ympäröivien alueiden säteilevät hiukkaset huuhtoutuivat sateen ja puhdistuksen mukana jokeen, joka sitten kuljetti tomua mukanaan rannoilleen, pohjaansa ja kaipa joku hiukkanen päätyisi aikanaan merellekin saakka. En mieluusti halunnut ajatella tätä kaikkea - varsinkaan, kun vanhempieni viimeiset hetket liittyivät niin kiinteästi tuohon kuranväriseen uomaan. Niinpä pakottauduin kääntymään sivummalle, oikaisin kohti isointa näkemääni katua ja pujahdin sille. 

Täytyihän tästä kylästä löytyä edes jotakin rohkaisevaa, järkeilin.

Muutaman hetken jälkeen tajusin, että kävelin Place de la Bastillea kohti ja se, jos mikä, oli omiaan nostamaan mielialaani. 

Toivoin, että vanha kunnon Bastille, josta olin lukenut niin paljon, olisi ennallaan.