ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Tervehdys taas, uskollinen lukijani!

Jos olet tutustunut aiempiin teoksiini, olet ehkä pistänyt merkille, että en ole se tyypillisin valtavirran mukana uiva ajattelija. Onkin totta, että olen aina kavahtanut laumasieluisuutta ja sen kaikkein näkyvimpiä muotoja: esimerkiksi jonkin mielipiteen omaksi ottamista vain siksi, että monet muutkin ovat jo samaa mieltä tai Hesari kirjoitti näin. 

Ehkä juuri sen vuoksi olen aina ihaillut ihmisiä, jotka kulkevat valtavirran ulkopuolella, formuloivat omat näkemyksensä ja yrittävät ymmärtää ilmiöitä pintakuohuntaa syvemmältä. Se vaatii kapasiteettia, aikaa sekä älyä. En uskalla lukea itseäni tähän uusien urien intomielisten avaajien joukkoon sillä oma ajatteluni saattaa kuitenkin olla hieman liian tyypillistä luodakseen aivan täysin uusia uria. Mutta silti olen kernaasti se, joka lähtee seuraamaan jonkun muun hieman alustamaa polkua heti seuraavassa aallossa. 

Mikä tämän sitten erottaa laumasieluisuudesta? No ainakin se, että se lauma, jonka mukana maailmaa tarkastelen, on huomattavasti pienempi ja enemmän hyljeksitty kuin se porukka, joka saa omat suppeat näkemyksensä tarjoiltuna pääkirjoitustoimittajien megafonilla kaikelle kansalle. 

Kokemukseni kertoo myös, että tuon (lähes) ennaltanäkemättömän polun maisemat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja antoisampia, kuin sillä massojen kansoittamalla ajattelun valtavirtaväylällä. 

Silti, kaikki ei ole pelkkää auvoa ja auringonpaistettakaan. Ajattelun moninaisissa urissa on toki mahdollista myös eksyä pahemman kerran.

---

Nyt julkaistava Puhdas Veri on itsenäinen sisarteos Vihreälle Helvetille, joka julkaistiin jo viime vuonna. Vihreässä Helvetissä esittelin vasemman poliittisen ääripään ajattelun henkisen haaksirikon ja kuvasin sen loogisen päätepisteen kahden kokijan näkökulmasta. Pelkästään sellaisenaan teos olisi suora syöttö lapaan kaikille punavihervasemmistoa oireellisesti vastustaville. Mutta yhtä lailla on myös totta, että jos ihminen ajattelee, että "enemmän oikealla tarkoittaa enemmän oikeassa", hän on vaarassa tipahtaa järkevän ajattelun polulta aivan yhtä pahasti sivuun. 

Äärimmäisen oikeiston (ei siis sen, jota vaikkapa Hesari äärioikeistoksi niputtaa, vaan sen aivan oikean etnonationalistisen porukan) keinot eivät johda mihinkään sen parempaan. Kuka esimerkiksi haluaa ihmisten luokittelua sen enempää vasemmiston Woke-sortopisteiden kautta kuin eugeniikankaan avulla? Etnonnationalistinen sorto saattaa tapahtua eri perusteilla kuin vihervasemmiston hurmoshenkisimmissä "check-your-privilege"-tilaisuuksissa, mutta sortoa se silti on.

Silti on selvää, että ihmisiä on pakko luokitella - vähimmillään ainakin miehiin ja naisiin ja sitten kansalaisiin ja ei-kansalaisiin. Joka muuta väittää, ei ymmärrä perusteita biologiasta, psykologiasta ja ihmisen toiminnasta - tai ainakin hän ajattelee ihmistä jonkinlaisena altruistisena pyhänä henkenä, eikä laumakäyttäytymiseen tottuneena, heimoutumiseen taipuvaisena savanniapinana. Sukupuolten osalta jaottelu on suhteellisen helppo ja luotettava, mutta kansalaisuuden osalta huomattavasti vaikeampi. Jos rajaksi asetetaan syntyperä, kuten etnonationalistit tekevät, saadaan kyllä aikaiseksi varsin homogeeninen joukko, joka sitten ennen pitkää tulee perinnöllisten tautien voimistumisen kautta heikommaksi ja heikommaksi, kunnes lopulta häviää kokonaan maailmankartalta. Jos taas rajaa ei ole lainkaan, niin kuka tahansa voi toki olla suomalainen... mutta tuolloin tuo termi ei vain enää käytännössä tarkoita yhtään mitään.

En siis ajattele, että suomalaisen pitää olla valkoinen. Mutta en myöskään ajattele, että burkha on yhtä suomalaista kuin savusauna. Ja siinä missä vihervasemmiston ratkaisu (ei rajaa lainkaan) on toimimaton, samalla tavalla toimimaton on rajata heimoon kuuluminen vain onnekkaaseen syntymäpaikkaan.

Puhdas Veri on pääasiallisesti kertomus juuri tämän luokittelun vaikeudesta: mitä tehdä, kun johonkin se raja pitää vetää, mutta jokainen ratkaisuyritys vain tuntuu entistä onnettomammalta? Mitä pitää tehdä, jos olemassaoleva valtakoneisto ei tätä ongelmaa tunnista tai kykene ainakaan ratkaisemaan? Ehkä tällöin on ainoa vaihtoehto toimia juuri niin kuin Arvid toimii - ja aloittaa tarmokas kansalaistoiminta väärinä kokemiensa asioiden muuttamiseksi.

---

Puhdas Veri käsittelee läheisesti myös toista mieltäni kutkuttavaa teemaa: incel-ilmiötä, naisen ja miehen roolia, sukupuolien suhdetta toisiinsa sekä tietysti isiä ja tyttäriä sekä isiä ja poikia. Kirjan teemoihin voisi tehdä useitakin syväsukelluksia, mutta valitsen tässäkohtaa tarkempaan analyysiin vain incel-ilmiön.

Kuten yleensä, myös inceleissä valtamedia kunnostautuu esittelemällä ilmiöstä vain toisen puolen. Lehtien palstoilla on käsitelty varmaankin jokainen naisvihan sävyttämä lautaviesti sekä seksin kansalaispalvelukseksi asettava vaatimus. MGTOW-liikettä on arvosteltu rajusti, vaikka vielä rajumpaa toisen sukupuolen vihaa ajava feministinen 4B-liike kerää mediassa suitsutusta. Silti varsinaisten incel-ilmiön syntysyiden analyysissä ei olla päästy edes alkuun, ja kaiken aikaa jostakin generoituu valtavasti naisia vihaavia miehiä, jotka haluaisivat alentaa heidät kai jonkinlaisiksi seksikoneiksi. 

Virallisessa diskurssissa syy tähän taitaa löytyä Ylilaudasta, netistä, pornosta ja Andrew Tatesta - ja tietysti heikoista miehistä itsestään. Minä puolestani rohkenen hieman epäillä.

Olisiko kuitenkin mahdollista, että omassa yksisilmäisyydessään valtavirtamedia ei kykene näkemään ilmiön syvempää merkitystä? Olisiko mahdollista, että koska valtavirtadiskurssi ei mahdollista esimerkiksi sukupuolien erojen tunnustamista, niin myös varsinaisten inceliyttä aiheuttavien syiden tunnistaminen muuttuu mahdottomaksi? Olisiko mahdollista, että tämän ilmiön ymmärtäminen vaatii poikkeamista siltä massojen tamppaamalta valtaväylältä, ja hetkellistä harhapoluille eksymistä?

Puhun tietenkin siitä, että yksikään incel ei synny somen tai esikuviensa nettivideoiden kautta. Nämä voivat olla vahvistavia tekijöitä orastavalle naisvihalle, mutta varsinaisen vihan laukaiseva kipinä syttyy jossakin aivan muualla. Olen kohtalaisen varma, että jokaisen incelin taustalta löytyy kipeä torjutuksi tulemisen kokemus, naurunalaiseksi tekeminen tai häpeänalaiseksi saattaminen. Kuten Arvid kirjassa toteaa:

"Ja kyllähän hän tiesi millaista se oli: mies teki parhaansa, ryki sen vähän mitä omasi mahdollisimman suoraan ryhtiin, laittoi päälleen parhaan asunsa ja esitti sulavimmat repliikkinsä… eikä nainen voinut nähdä vastineeseensa sen vertaa vaivaa, että olisi sanonut ‘ei kiitos’ kauniisti. Sellainen osui syvälle miehenä olemisen ytimeen, sillä yksikään mies ei tuntisi oloaan mieheksi, jos ei saanut naisten kiinnostusta osakseen. Naiset eivät ikinä ymmärtäisi, millaista oli laittaa itsensä likoon kaikkein herkimmällä mahdollisella alueella ja tulla torjutuksi ja muserretuksi niin totaalisesti. Ja vieläpä tuolla ainoalla foorumilla, jolla oli miehelle mitään väliä."

Kun katkeruuden kipinä ensin syttyy, sitä saattaa ruokkia miljoona muutakin asiaa kuin vain kyseenalainen somepersoonallisuus. Ja mikäli tämän kipinän ruokkimaa roihua kaikkine vastenmielisine lieveilmiöineen haluaa yhtään suitsia, on pakko puuttua juurisyyhyn.

Eli siihen, miten naiset kohtelevat miehiä. Ja miten miehet naisia.

---

Olenko sitten itse kaappi-incel, kun tällaisia puhun? No tiettävästi en (vaikka niinhän Incel tietysti itse väittäisi...). Olen aikanani seurustellut, avoliittoillut, deittaillut, säätänyt, eronnut ja palannut yhteen - ja silti olen nyt viimein naimisissa ja kahden lapsen isä. Rakastan ja arvostan vaimoani - ja aivan samoin olen arvostanut ja rakastanut aikanaan niitä muitakin naisia, jotka ovat sitten erinäisistä syistä matkan varrelle jääneet.

Silti muistan edelleen myös ne kerrat, kun minut on torjuttu. Niinä kertoina, kun vastakumppani on tehnyt sen taiten ja kohteliaasti, pystyn muistelemaan noita ihmisiä nyt arvostuksen linssin läpi. Aina näin ei ole kuitenkaan tehty. Päin naamaa on naurettu, välillä ei ole tehty edes sitä - ei ole vaivauduttu vastaamaan naamatusten esitettyyn kysymykseen, vaan kävelty pois niskoja nakellen. Minut on torjuttu niin verbaalisesti, tekstareilla, sähköposteilla kuin puheluillakin... joskus myös hyvin halventavaan sävyyn. En näihin ole jäänyt sen enempää vellomaan, olen ehkä vain todennut olleeni onnekas välttäessäni luodin. Mutta toisaalta on myös valehtelua väittää, etten ymmärtäisi, mistä incel-ilmiön ensimmäinen kipinä saattaa hyvin leimahtaa.

Uskon, että monet miehet ymmärtävät tämän, vaikkeivät asiasta mitään sanokaan yleisen diskurssin hysteerisen ahtaassa mielipidekäytävässä.

Vaadinko sitten naisten alistamista nyrkin ja hellan väliin? Puranko katkeruuttani alentamalla naisia ja halveksumalla heitä? En. Itse ajattelen naisia täsmälleen samanarvoisina kuin miehiä. Erilaisina toki, mutta silti samanarvoisina. 

Ja koska molemmat sukupuolet ovat yhtälailla ongelmissa incel-ilmiön kanssa, on mielestäni täysin selvää, että molemmilta sukupuolilta vaaditaan myös toimenpiteitä ongelman ratkaisemiseksi.

Mitä sitten toivoisin naisten tekevän? Yksinkertaista: kun luet Puhtaan Veren aloituskappaletta (voit jopa lukea katkelman tekstinäytteenä alapuolelta), asetu hetkeksi Magnuksen asemaan. Naiset eivät yleisesti ottaen joudu lähestymään miehiä, eivätkä siksi yleisesti ottaen tule torjutuksi. Käännä siis asetelma hetkiseksi toisin päin, leiki olevasi Magnus ja mieti, miltä Trinen vastauksen täytyy tuntua nuoren teinipojan mielessä. Sitten kun olet käynyt tämän ajatusleikin läpi, käännä ajatuksesi nykymaailmaan ja siihen, miten sinua on lähestytty. Oletko vastannut ei-toivottuihin lähestymisiin lämmöllä ja arvostuksella - silti tiukasti faktat ilmoittaen? Ja jos ajattelet, että "joo-joo, mutta kun niitä miehiä vaan tulee koko ajan ja ne on ärsyttävän sitkeitä...". Niin: varmasti näin on. Ja tuota ilmiötä ikävämpää on vain se, että jos nämä koko ajan päälle tulevat miehet ovatkin sitten matkan varrella muuttuneet katkeriksi naisvihaajiksi, jotka eivät hyväksy kieltävää vastausta.

Eli naisten syytäkö kaikki siis? Ei. Ehei, todellakaan.

Koska myös miesten (ja poikien) pitää aikuistua. Ensiksikin on varmasti ymmärrettävää, että baarin pikkutunneilla heitettävään alatyyliseen lähestymiseen vastataan samalla mitalla. Lähestymisten tasoa pitää nostaa kautta linjan. Ihmisen pitää myös ymmärtää ja hyväksyä, jos toinen ei kerta kaikkiaan ole kiinnostunut; jos olet jo kaksi kertaa saanut samalta naiselta arvostavat pakit, älä hämmenny (tai katkeroidu) jos kolmas kieltäytyminen ei enää ole yhtä rakentava. 

Jos taas olet murheissasi siitä, että "sinä et kelpaa kenellekään", niin oletko tehnyt kaikkesi tämän ongelman ratkaisemiseksi? Oletko hankkinut elämääsi sisältöä? Harrastuksia ja sosiaalista piiriä? Oletko töissä tai opiskelemassa? Jos huomaat, että muussakin elämässäsi on rempattavaa, älä kuvittele, että kukaan tekee sitä sinun puolestasi. Laita oma elämäsi ensin edes suunnilleen mallilleen ja pyri siihen, että joka päivä olet aina hieman parempi versio omasta itsestäsi. Älä vertaa itseäsi muihin äläkä ennen kaikkea muiden kuviteltuun todellisuuteen, vaan mieti sitä, kuinka voisit tänään taas olla hieman parempi ihminen kuin eilen. Kun vähitellen laitat elämäsi raiteilleen, on varmaa, että löydät itsellesi myös sen naisen, joka ei enää kieltäydy kahvikutsusta. Ja kun niin käy, niin älä ajattele, että nainen olisi sinulle mitään velkaa. Ihmissuhde täytyy rakentaa rehellisyyden kivillä muuraamalla, rakentaen kokonaisuutta molemminpuolisen kunnioituksen päälle. Tuo rakennusprojekti ottaa aikaa ja opettelemista. Ja jos ensimmäinen kokeilu ei päädy maaliin, eikä välttämättä toinenkaan, niin ehkä jo kolmas. Tai kymmenes.

Olennaista on silti säilyttää arvostus sekä itseäsi, että vastakumppaniasi kohtaan. Ja mikäli tämä arvostus löytyy, voidaan tässä incel-ilmiössä päästä joskus parempaan paikkaan kuin missä tällä hetkellä olemme.

Jos puolestasi uit jo niin syvällä omassa nais- (tai mies)vihassasi, että kaikki yllä kerrottu tuntuu mahdottomalta sisäistää tai kokea ja uskot, että Andrew Taten, 4B:n ja muiden vastaavien trendsettereiden sanoma on "niin totta", niin tutustu kirjan loppuosaan. Erityisesti sivulta 434 alkava Cecilien ja Magnusin kohtaaminen maalaa eteesi kuvan siitä, mikä edustamasi ajatusmaailman looginen lopputulos on. Sitäkö sinä todella haluat?

Aina voi toivoa - niin tarinan Arvid kuin minäkin - että tuleva sukupolvi näkee asiat kirkkaammin ja kykenee parantamaan maailmaa. Toivon, että tämä teos on yksi askel tuon polun varrella. Ei välttämättä ensimmäinen... mutta ehkä jopa toinen. Tai kolmas.

Ja ne muut tulevat sitten perästäpäin.

Samaisen torin reunamilla eräs nuori poika veti syvään henkeä. Hän pelästyi itsekin hengityksessään tuntuvaa värinää ja villiintyneen sydämensä laukkaa. Poika oli niin hermostunut, että suorastaan vapisi. Eikä sellainen arkailu olisi lainkaan eduksi siinä uhkarohkeassa hankkeessa, johon hänen luonteensa hänet pakotti seuraavaksi ryhtymään. Mutta pakko oli pistää toimeksi, sillä vaikka väkijoukko ympärillä tuntuikin hurjistuneen siitä, mitä ikinä kansankäräjillä olikaan tapahtunut, tällä pojalla oli edessään jotakin tähdellisempää. Hänellä ei ollut aikaa seurailla, mitä ympärillä levittäytyvässä poliittisessa todellisuudessa tapahtui - hänellä oli PALJON tärkeämpiäkin murheita kuin politiikka.

Magnus Arvidsson, seppä Arvidin vanhin poika, veti viimeisen kerran henkeä ja lähti kävelemään kohti torin laidalla kansankäräjiä seuraavaa tyttö-kolmikkoa. Hän loi katseensa tytöistä keskimmäiseen - heistä sievimpään - ja hapuili vielä kerran taskussaan odottavaa kirjettä. Magnusin kämmen oli hiestä märkä ja hän pelkäsi, että paperille hapuillut riimit sulaisivat olemattomiin pelkästä nahkeasta kosketuksesta. Mutta kirje olisi silti hyvä olla olemassa. Hän voisi antaa sen Trinelle, jos tämä vastaisi myötämielisesti hänen ensimmäiseen kysymykseensä. Ja ehkä nuo vaivalla asetellut riimit saisivat tämän kaunottaren näkemään sen valtavan herkkyyden ja kauneuden valtameren, mikä Magnusin suhteellisen rujon ja mitäänsanomattoman ulkokuoren alle kätkeytyi.

Matka ihmisiä vilisevällä aukiolla tuntui kestävän iäisyyden, mutta yleinen härdelli peitti sulavasti alleen sen, että Magnus kulki suoraan kohti tyttökolmikkoa. Torilla vallitsevan sekasorron vuoksi Trine huomasi Magnusin vasta, kun tämä oli kirjaimellisesti kosketusetäisyydellä; ja hyvä niin. Kaksi askelta oli ehdottomasti pisin matka, jonka Magnus kykeni kävelemään Trinen suloisten kasvojen luomassa päivänpaisteessa.

Trine käänsi katseensa Magnusiin.

Kaksi muuta tyttöä, joiden nimeä Magnus ei edes tiennyt, lopetti jutusteltunsa ja kääntyi katsomaan. Miltei saman tien he alkoivat tirskua ja kuiskutella toisilleen Trinen pään takana.

“No, mitäs sinä nyt haluat?" Trine kysyi.

Magnus avasi suunsa ja yritti puhua, mutta pelästyi, kun ei saanut aikaiseksi äännettäkään. Hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla ja näytti varmaan täydelliseltä idiootilta. Hän tunsi punastuvansa, mutta valtavalla tahdonvoiman ponnistuksella hän sai estettyä katsettaan laskeutumasta kohti maata, minne tuhatkertaiseksi muuttunut painovoima sitä vastaansanomattomasti veti.

“Mä… tuota… minä… öö.”

Trinen suupieli nykäisi hienokseltaan ylöspäin. Voi taivas, miten kaunis Trine saattoikaan olla, jos vain hymyilisi Magnusille!

“Tuota… haluisitko sä tulla mulle daamiksi kevättansseihin?”

Trine kurtisti kulmaansa ja hänen suupielensä nousivat ylöspäin. Hetken aikaa tilanteen perinpohjaisesti hermostuttama Magnus jopa vastasi hymyyn, kunnes aivot ehtivät samalle kierrokselle ja kykenivät tulkitsemaan tytön silmissä pilkkeen, joka ei tainnutkaan kertoa ilahtuneisuudesta tahi tyytyväisyydestä.

“Ai sun kanssa?" Trine tuhahti. “Mitäpä luulet, kuule?”

Magnus oli sanomassa jotakin, hän ei itsekään ollut aivan varma mitä, mutta sitten toinen Trinen takana tirskuvista tytöistä avasi suunsa:

“Kuuletko sä yhtä huonosti kuin puhut?”

“Ehkä se on jotenkin yksinkertainen?" toinen tyttö säesti.

Magnus ei enää kyennyt estämään katsettaan laskeutumasta maahan. Hän tunsi olevansa punainen kuin hellakoukku ja toivoi vain voivansa paeta paikalta. Ajatuksissaan hän veti käden taskustaan tajuamatta, että puristi edelleen kirjoittamaansa kirjettä. Vasta kun käsi oli jo taskun ulkopuolella, ja kaikkien kolmen tytön katse oli kiinnittynyt valkoiseen kuoreen, johon oli kirjoitettu Magnusin parhaalla käsialalla ‘Trinelle’ taiteiltuna kauniin sydämen sisälle, Magnus tajusi tehneensä typerästi. Hän tökötti tyttöjen edessä, pää painuksissa ja hartiat kumarassa ja ojensi ryppyistä, hiestä märkää kirjekuorta, joka ei varmasti enää pelastaisi yhtikäs mitään.

Tytöt päästivät ilmoille kimakan kikatuskonsertin ja osoittelivat kirjettä.

“Rakkauskirje, rakkauskirje!” he hirnuivat.

Trine punehtui hänkin ja kaikki hyväntuulisuus katosi hänen kasvoiltaan. Yhdellä vihaisella pyyhkäisyllä tämä tempaisi kirjeen Magnusin kädestä ja heitti sen kuraiseen loskaan. Sitten hän saapasteli pois ilkkuvan tyttöjoukon saattelemana jättäen Magnusin katselemaan peräänsä. Tämän ihanan sileä, olkinen tukka heilahteli puolelta toiselle raivokkaiden askelien tahtiin ja silti, tuonakin hetkenä, Magnus saattoi nähdä tytössä enemmän kauneutta kuin kenessäkään muussa koskaan kohtaamassaan.

Magnus huokaisi raskaasti ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hänen huulensa värisivät. Hänen mielensä oli täydellisen tyhjä.

Siinä vaiheessa, kun Magnus tajusi lopultakin kumartua, kirje oli lojunut maassa jo hyvän aikaa. Kun hän lopulta nosti sen loskasta, tuho oli jo tapahtunut.

Kaikki pikkutarkalla (ja Magnusille poikkeuksellisen kauniilla) käsialalla kirjoitetut rivit olivat pyyhkiytyneet siniseksi sutuksi, josta selvää ei saanut edes kirjoittaja itse.

Ehkä niin oli parempikin.

Edellisenä yönä pakkanen oli tilapäisesti lauhtunut ja muodostanut pulverisen lumipeitteen päälle äänekkäästi narskuvan kannen. Sellainen helpotti jonkin verran liikkumista korvessa, muttei kuitenkaan riittävästi seurueen kaikkein suurimpien jäsenten painon kestämiseen. Puolen sentin paksuinen jääkerros halkeili ja ratisi naistenkin keveämpien askelten alla, joten kevyt hankikanto ei muuttanut Ginnungagapin mökin asukkaiden vastuunjakoa miksikään; Ulfrik olisi raskastekoisena ukkona uponnut puoleen sääreen, joka askeleella ja viinan ja irstailun turvottama Wegener ei ollut sen suhteen yhtään parempi, oli lumella jääpeite tai ei. Siispä naiset saivat jatkaa metsästystään.

Sellainen kävellessä paukkuva peite hankaloitti metsässä toimimista; lumikenkien narskuminen teki äänettömästä etenemisestä puolimahdotonta. Riista kuuli liikkeet ja laukkasi kiireesti suotuisammille metsästysmaille.

Mikäli Asan laskelmat pitivät paikkansa, silloin elettiin joulukuun viimeisiä päiviä. Se tarkoitti, että tunturissa ruokaa oli vähän tarjolla ja riistaeläimetkin tiesivät sen. Metsästyksessä oli siis syytä siirtyä toisenlaiseen lähestymistapaan: riistan jälkien seuraamisesta väijyttämiseen. 

Asa ja Felina olivat valinneet väijypaikakseen pienen puron penkereen. Se oli juuri sellainen kohta, jossa puro leveni jonkinlaiseksi pieneksi koskentapaiseksi. Levennyksellä oli suojaavia pusikoita juuri sen verran, että niiden katveesta olisi eläinten hyvä juoda. Sellaisessa ympäristössä Asan ja Felinan tarvitsisi ainoastaan huolehtia siitä, että he itse pysyivät tuulen alapuolella. Tällöin riistalle ei jäisi mahdollisuutta haistaa heitä, ja kun metsästäjät pysyttelivät talvisessa metsässä aloillaan, he eivät myöskään aiheuttaisi liikkeillään ääntä. Se jätti eläimelle enää yhden hyödyllisen aistin käytettäväksi, mutta näköaistinkin varalle heillä oli oma konstinsa.

Kun sopiva paikka oli ensin löytynyt, Asa oli auttanut Felinan erääseen lehvättömään puuhun ja sen jälkeen kömpinyt itse perässä. Vielä se kävi häneltäkin jotenkin, vatsa ei pömpöttänyt liikaa tiellä, mutta kuukausi tai kaksi eikä hänestä enää olisi kiipeäjäksi. Siihen mennessä Felinan täytyisi oppia riistanpyynnin niksit, sillä varsin pian tämä olisi heidän porukastaan ainoa riittävän kevyt kulkeakseen pitkiä matkoja hankien päällä. Tuolloin heidän ruokahuoltonsa lepäisi yksinomaan tuon mustalaissukuisen ja tummapiirteisen, hieman omalaatuisen tallitytön varassa.

Puunoksalle päästyään he asettuivat niin lähelle puunrunkoa kuin mahdollista, peittivät asemapaikkansa kuusen irto-oksilla ja asettautuivat odottamaan mahdollisimman mukavaan asentoon. Sellainen nököttäminen oli viileää puuhaa, varsinkin kun korkealla puhalsi aina jonkinlainen tuuli. Felina hivuttautui aivan Asaan kiinni, ilmeisesti tuulta paetakseen. Ei Asa sitä pahakseen pistänyt, hän jopa kietoi kätensä Felinan ympärille ja veti tämän syvemmälle kainaloonsa. He vetäytyivät toistensa lähelle ja näyttivät hetken päästä kuin yhdeltä, liikkumattomalta olennolta.

Felina ei sanonut sanaakaan, sillä hän tiesi kyllä kuinka herkät korvat heidän saaliillaan oli. Jos mitään ei haistaisi eikä näkyisi, ainoastaan kuulohavainto voisi varoittaa elukoita vaarasta. Ja koska talvisaikaan tuntureissa puunoksilla kökkiminen ei käynyt heidän mielestään huvituksesta, heidän oli parempi pyrkiä saamaan tulosta niin nopeasti kuin mahdollista. Se tarkoitti, että oli syytä olla hiljaa ja näkymättömissä, jotta riista erehtyisi väärään paikkaan mahdollisimman nopeasti.

Ja siinä he odottivat. Toisiinsa nojaavina. Olematonta lämpöä toisistaan hakevina.

---

Ensimmäinen puoli tuntia oli odotuksessa se kaikkein pahin. Sinä aikana palelsi.

Sen jälkeen kylmä meni jotenkin niin syvälle luihin ja ytimiin, ettei sitä oikeastaan enää huomannut. Oli kuin jokin aivojen keskushermoston osa olisi kyllästynyt varoittamaan uhkaavasta paleltumisesta ja vain todennut, että paskat siitä, kun kukaan ei kuitenkaan kuunnellut. 

Asa tiesi tämän kokemuksesta. Lisäksi hän tiesi myös sen, että jos tunnottomuus jossakin kohtaa muuttuisi kuumotukseksi, se olisi viimeinen hetki unohtaa riista ja lähteä liikkeelle. Sinä päivänä paleltumariski oli onneksi pieni, sillä päivä oli suojayön jäljiltä suhteellisen leuto - vain pari astetta pakkasella. Mutta tuntureissa ei koskaan voinut jättää asioita sattuman varaan. Niinpä Asa laskeskeli, että heidän takarajansa koittaisi joskus muutaman tunnin päässä, hieman puolenpäivän jälkeen. Siinä oli toki yllin kyllin aikaa riistalle tulla juomasilleen. 

Ja silloin heidän nuolensa olivat valmiina.

---

Noin kolmen vartin kuluttua Felina laski kätensä Asan kämmenelle ja puristi sitä varovasti. Asa kääntyi hitaasti katsomaan tallityttöä, joka osoitti toisella kädellään silmät suurina eteenpäin. Asa liikkui hitaasti, varoen äkkinäisiä liikkeitä, jottei mahdollinen saalis havahtuisi liikkeeseen heidän harvan neulasmajansa sisällä tai myöskään oksien kahinaan. Kun hän käänsi päätään hienokseltaan Felinan suuntaan, hän näki, että jokirantaa pitkin jolkotti peura. Otus oli ylivuotinen vasa ja se oli aivan liian keskittynyt katselemaan taakseen, jotta olisi huomannut vaaran vaanivan edestä päin.

Peura oli hentoinen ja hyvävoimaisen näköinen. Sen pää oli hienokseltaan lyhyempi kuin täysikasvuisella - se oli tuskin elänyt erossa emästään vielä montaakaan hetkeä. Se näytti naaraalta. Hennossa varressaan ja hieman hontelossa käynnissään se vaikutti norjalta ja asemastaan hieman epävarmalta. Toisissa olosuhteissa se olisi ehdottomasti pitänyt jättää kasvamaan korkoa, mutta Asa oli aliarvioinut kylmän kangistavan vaikutuksen. Hänen sormiaan nipisteli jo pahasti, ja jos toinen kohde tulisikin näköpiiriin vielä seuraavan tunnin sisällä, he eivät välttämättä enää osuisi kohmeisilla sormillaan. Haavakon jäljittämiseen he eivät taas haluaisi joutua, mikäli se vain mitenkään oli vältettävissä.

Asa vilkaisi Felinaa syrjäsilmällä ja nyökkäsi hitaasti. Parempi saalis kenossa kuin kymmenen metsässä.

Sori vain, peura. 

Peura jolkotti hitaasti kohti. Asa tarkasteli sen kulkemaa reittiä ja mahdollista ampumalinjaa, mutta totesi, ettei hän kykenisi asemastaan ampumaan kunnolla. Niinpä hän ojentautui ottamaan nuolen ja jousen selästään, varoen samalla tarkoin, ettei mikään hänen varusteissaan kilahtaisi tai narisisi. Sellainen liikkuminen vaati aivan omanlaistaan lihaskontrollia, sillä hitaat, rauhalliset, nykimättömät liikkeet olivat useimmille kovin vaikeita, varsinkin jäätyneillä lihaksilla.

Peura ei tästä tiennyt mitään. Se vain jolkotteli jokirantaa pitkin epäröiden, varoen askeleitaan, mutta silti selvästi odottaen, että pääsisi tyydyttämään janonsa kosken leveästä kohdasta. Asa tiesi, mitä eläin oli vailla, lumihangessa tarpominen kävi kunnon päälle ihmisilläkin, varmasti se rasitti peuraakin. Mutta sitten hän nitisti tämän ajatuksen kehtoonsa: liian pitkälle sellaisten asioiden miettiminen olisi saattanut inhimillistää otusta liiaksi. Ja valitettavasti juuri tuona kyseisenä talvipäivänä heidän ja peuraparan tarpeet olivat pahasti ristiriidassa. Ruoka oli jo miltei lopussa ja peurasta - vasa tai ei - riittäisi ruokaa pitkäksi aikaa.

Asa sai nuolen ja jousen selästään ilman, että vaatteet pitivät ääntä. Hän katseli kuinka peura jolkotti muutaman viimeisen askeleen kosken leveämpään kohtaan ja pysähtyi siihen hetkeksi haistelemaan tuulien turvallisuutta. Asa ei nähnyt otuksen päätä juuri siltä kohtaa, sillä puu oli edessä, mutta toisaalta se tarkoitti, ettei otuskaan näkisi häntä juuri tuolla ratkaisevalla hetkellä.

Hän vilkaisi vielä kerran Felinaa ja ojensi sitten jousen tälle. Felina otti sen vastaan yhtä korostetun hitaasti kuin Asa sitä ojensi. Heidän kynsikkäiden paljastamat sormensa kohtasivat jousen keskikohdalla.

Felina sai jousen käteensä ja ojensi toisen kämmenensä ottamaan nuolen vastaan. Asa ojensi puusta ja teräksestä taidokkaasti rakennetun ammuksen Felinalle. Tämä kokeili varovasti taivuttaa sen puista vartta, mutta se ei pitänyt ritisevää ääntä, joka olisi kertonut varren halkeamista. Niinpä Felina asetti nuolen jousta vasten tottuneen oloisesti. Asa toki tiesi, että Felina oli metsästäjänä vasta-alkaja, mutta hänen liikkeensä eivät näyttäneet amatöörin häsellykseltä. Päinvastoin, hänen sormiensa liike oli sulokasta, määrätietoista ja päämäärähakuista. Nivelet tekivät täsmälleen oikeat liikkeet, oikeaan aikaan eikä niiden tanssahtelussa ollut nähtävissä pienenkään epäröinnin tylsyttävää terää.

Rannassa peura näytti tyytyneen joen turvallisuustilanteen analyysiinsä (miten sitä sitten peurankielellä kutsuttiinkaan) ja kääntyi heihin nähden hieman viistottain. Asa näki asemapaikastaan kuinka eläimen pää laskeutui jääriitteiden välistä kohti puron vilvoittavaa virtaa.

Felina jännitti jousen kireäksi. Asa kuuli kuinka puu hieman narahti sen jännittyessä, mutta ääni oli niin pieni, että tuulenpuuska kuljetti sen kuulumattomiin. Silti aina valpas peura höristi toista korvaansa, käänsi sitä heidän suuntaansa - mutta kaiketi se kuvitteli äänen kantautuvan jostakin pakkasen jäädyttämästä puunoksasta, sillä mitään muuta liikettä ei näkynyt. Peura latki menemään ja puro solisi talvisen äänettömässä metsässä otuksen tyydyttäessä janoaan.

Asa katsoi Felinaa. Felina käänsi päätään hitaasti ja kohtasi tämän katseen. Asa nyökkäsi ja taputti varovasti paljaalla etusormellaan vasenta rintaansa.

Sydän.

Felina nyökkäsi aivan yhtä hitaasti ja nosti jousen tähtäysasentoon. Sitten hän kiristi sen äärimmilleen. Puu narahti entistä kuuluvammin ja sillä kertaa peura todella nosti päänsä korkealle puropahasen pinnasta. Se ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen heitä.

Samassa Asa näki, että Felinan käsi oli aivan liian ylhäällä. Tyttö piteli jousikättään liian lähellä keskikohtaa; ammuttu nuoli osuisi rystysiin tytön laukaistessa ja lähettäisi nuolen ties mihin. Asa laski kämmenensä varovasti Felinan jännittyneen käden päälle. Tilanne kesti sekunnin, kaksi. Sitten Felinan ote jousesta löystyi, jännite lakkasi ja hän siirsi sormiaan hieman alemmas.

Asa päästi Felinan käden irti ja tämä jännitti jousen uudelleen. Uusi narahdus kantautui ilmoille, mutta peura ei siitä välittänyt. Se näytti todenneen lähitienoon turvalliseksi (joskin omituisesti narisevaksi) ja latki jäähileistä vettä tyytyväisenä, armollisen tietämättömänä siitä, mitä puunlatvuksessa sen sivustassa tapahtui.

Felina tähtäsi vielä viimeisen kerran ja Asa vetäytyi hieman kauemmas. Sitten tallityttö päästi keuhkonsa tyhjenemään, hänen rintakehänsä vetäytyi hitaasti kasaan. Felina sulki toisen silmänsä juuri kuten he olivat opetelleet ja…

Fup.

Nuoli singahti jousesta, raivasi tiensä viereisen puun latvuksen läpi, sujahti vauhdilla kolmenkymmenen metrin matkan heidän ja peuran välillä ja iskeytyi eläimen toisesta etulavasta läpi. Peura päästi hämmästyneen henkäyksen, joka kantautui äänettömässä metsässä puun latvukseen saakka. Se tempaisi päänsä purosta ylös silmät järkytyksestä selällään ja ampaisi matkaan. Asa saattoi vain kuvitella, miltä siitä tuntui: ensimmäisessä hetkessä niin turvallinen metsäaukea oli aivan varoittamatta muuttunut kuoleman odotustilaksi. Rauhallinen juomahetki olikin muuttunut viimeiseksi ehtoolliseksi. Jos peurat olivat kykeneviä näkemään elämänsä nauhana silmissään, otus epäilemättä koki tämän esoteerisen kokemuksen juuri tuolla hetkellä.

Peura otti muutaman ponnekkaan juoksuaskeleen pitkin puronvartta. Se oli nopea… oikeastaan aivan käsittämättömän nopea. Täynnä nuoruuden voimaa ja jäntevyyttä. Peura oli hetkessä viidenkymmenen metrin päässä eikä sen etulavasta törröttävä nuoli näyttänyt menoa lannistavan; ei, vaikka verta virtasi nuolen varresta suurina punaisina kolikkoina lumen jäätyneelle kannelle.

Peuran karkulaukka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikkei se tietenkään oikeasti voinut kestää kuin sekunnin tai kaksi. Sitten eläimen määrätietoiseen käyntiin tuli haparointia, yksittäinen harha-askel… ja sitten elikko romahti maahan. Sen pää pysyi hetken ylhäällä ja se katseli ylväänä talvista metsää vielä viimeisen kerran, ennen kuin lihasten voima petti ja pää retkahti puroon.

Kirkkaaseen veteen sekoittui tuoreen veren puna.

Asa hymyili ja kääntyi katsomaan Felinaa. Tämä puristi jousta edelleen niin kovaa, että hänen sormensa olivat vitivalkoiset. Asa laski kätensä pakkasen viilentämille sormille. Vasta, kun Felina tunsi Asan käden lämmön, hän hellitti puristuksensa. Naiset katsoivat toisiaan ääneti. 

Asa hymyili ja iski Felinalle silmää.

“Ensimmäinen on aina vaikein.”

Seppä Arvid Fredrikssonilla piti niinä päivinä kiirettä.

Viimeaikaiset evakuointien ja radioiltamien organisoinnit olivat aiheuttaneet Arvidin sepänpajan töiden jättämässä hallitsemattoman kasvun: harjoituksissa tylsyneitä miekkoja, yhteenotoissa kolhiintuneita suojuksia ja varastossa iäisyyden maanneita aseita kanniskeltiin Arvidin entisöitäväksi aivan samaan tapaan kuin ennenkin, vaikka merkittävä osa hänen ajastaan kuluikin kaikkeen muuhun kuin alasimen paukuttamiseen. Työvuori tuntui vain kasvavan kasvamistaan. Vielä pari isomman evakkoerän parissa vietettyä yötä ja hän jäisi miekkojen osalta luvatusta toimitustavoitteesta jälkeen. Ilman sitäkin hän oli jo merkittävästi jäljessä nuolenkärkien ja naulojen tilaus-toimitustavoitteista, mutta niiden osalta ei oltu yleensäkään niin tarkkoja - varsinkaan talvisaikaan. 

Silti, viivästykset aiheuttaisivat vääjäämättä tyytymättömyyttä Yggdrasilin sotilaspiirin varustusosaston päällystössä ja ennemmin tai myöhemmin siitä alkaisi kuulua napinaa. Pian Arvidin olisi pakko ottaa joko Anette tai Gunnar apurikseen vain selvitäkseen jotenkin ahjon äärellä odottavasta työkuormasta. 

Niinpä seppä Arvid takoi vimmatusti, vain yrittääkseen ylläpitää vaikutelmaa suhteellisen normaalia päivärytmiä noudattavasta kyläsepästä.

---

Sellaisessa kilinässä ja paukkeessa harvoin kuuli edes omia ajatuksiaan. Niinpä ei ollut lainkaan ihme, että Arvidin kuullessa viimein kolkutuksen, tyttöparka oli jyskyttänyt ovea jo tovin.

Tilanne oli tytön kannalta epäonninen, sillä juuri tuona päivänä Camille oli ostoksilla, Gunnar otteli taisteluturnajaisissa ja Anette keräsi talvimarjoja ja muita pakkasenkestäviä talviyrttejä syvästi inhoamallaan, mutta pakollisella ‘naisihmisille soveliaalla yhdyskuntapalvelukurssilla’. 

Kolmella ensimmäisellä kerralla tytön koputus peittyi Arvidin raivokkaan takomisen alle ja ilmeisesti tämä meteli oli ainoa syy, miksi tyttö kerta toisensa jälkeen urhoollisesti yritti uudelleen koputtaa. Olihan hänen näkökulmastaan kuitenkin täysin selvää, että joku oli kuitenkin kotona, vaikkei ovi auennutkaan. Silti - varmastikin paljolti tytön nuoruudenarkuudesta johtuen - tämä ei koettanut mitään muuta tapaa kiinnittää rautaa jyskyttävän sepän huomiota. Ehkä hänelle oli opetettu kotona vain yksi korrekti tapa lähestyä ventovieraiden koteja - etuoveen kolkuttaminen - ja nyt sen epäonnistuessa, tyttöparka jäi neuvottomaksi.

Lopulta - Arvidin vaihtaessa miekka-aihiota toiseen - tytön hentoinen koputus viimein kantautui Arvidin korviin saakka. Silti Arvid luuli ensin, että hänen korvissaan kajahteli vielä alaimen kirkas helähtely, ennen kuin hänen mielensä viimein tunnisti äänen, joka oli jotensakin samaan aikaan pehmeä, ja aavistuksen epätoivoinen. Arvid oli jo huutamassa vaimolleen, mutta muistikin sitten kauppareissun ja totesi, että sillä kertaa hänen olisi pakko mennä itse avaamaan. Se oli harmi, sillä hän olisi halunnut jatkaa töitä keskeytyksettä kuroakseen edes hieman jättämää kiinni. Mutta toisaalta kauppias hänen takaraivollaan muistutti, että ovella saattoi olla asiakas tai joku, jolla olisi tärkeää asiaa vaikkapa kellariväkeen liittyen.

Koputus kuului tuvan ovelta, mutta koska Arvid halusi välttää metallipölyn leviämistä asuintiloihin, hän käveli sepänpajansa ovelle ja aukaisi sen. Sehän oli käytännössä vain parin metrin päässä heidän tupansa varsinaisesta pääsisäänkäynnistä.

“Niin?”

Hänen äänensä oli tavattoman möreä ja äkäinen, sillä vaikka hän oli toivonutkin asiakasta, hän oli alitajuisesti odottanut, että ovella olisi kuitenkin joku kulkukauppias tai pahimmillaan joku varustehankinnasta vastaava upseeri, joka ihmetteli miksei miekkoja saatu taottua toivottuun tahtiin.

Vaaleahiuksisen nuoren tytön silmät levisivät isoiksi kuin metsäkauriilla. Hänen nyrkkinsä jo aloittama koputus katkesi keskeltä ja sirot sormet jäivät ilmaan leijumaan hänen hätkähtäessään sivustassa jököttävää Arvidia. Arvid oli tietysti iso, lihaksikas ukonköriläs, koksin mustaama ja hiestä läpimärkä. Sellaisena hän varmasti näytti uhkaavalta, pelottavalta metsänörkiltä - juuri sellaiselta hiipparilta, joista äiti oli käskenyt pysyä erossa.

“Aa… an… anteeksi”, tyttö sopersi hiljaa. “Minä… minä taisin tulla huonolla hetkellä.”

Arvid hymyili ja ilmeisesti hänen likaisilta kasvoiltaan paistavat valkeat hampaat rauhoittivat tyttöä hieman.

“Ei, anteeksi - äläs nyt. Minä luulin, että… no ei sillä väliä mitä minä luulin. Voinkos minä auttaa jotenkin?”

Arvid kurtisti kulmiaan tyttöä katsellessaan. Tämä näytti tutulta, ehkä hän oli joku Anetten kavereista. Silti nimeä hän ei saanut päähänsä, ei niin millään. Se oli omituista, sillä hän kyllä yleensä muisti kaikki lastensa kaverit - ainakin etunimeltä, jos ei muuten. Silti Arvid ei kyennyt muistamaan tämän tytön nimeä tai liioin sitä, kenen tyttöjä tämä oikeastaan oli. Tuntemattomuus häiritsi Arvidia, joten hän rypisti otsaansa ja tutkiskeli tulokasta tarkemmin.

Sorjalla naisenalulla oli pitkät, sileät, vaaleat hiukset, kirkkaansiniset silmät ja nenäntäysi pisamia. Hän oli laiha niin kuin vain nuori neito voi, mutta oli hänellä sentään sen verran muotoja, ettei tämä ollut enää lapsikaan. Arvid päätteli tämän olevan suunnilleen Anetten ikäinen, ehkä vuoden tai kaksi vanhempi. Mutta silti hän oli alkoi aavistella, ettei tämä tyttö ollut Anetten kavereita. Hän olisi kyllä muistanut tämän nimen. Ja kai nyt Anetten kaveri olisi pakollisella yrttikurssilla yhtä aikaa Anetten kanssa jakamassa tuota pakkokeinoin annosteltua vastenmielisyyttä?

Sitä paitsi tyttö vaikutti ujolta, eikä oikein kestänyt katsoa kohti. Sellainenkaan ei ollut Anetten suorasuisten ystävien tapaista. Anette oli rempseä ja pahasuinen, ja niin tiettävästi olivat myös ne, joita hän kavereikseen laski. Mutta tämä tyttö ei oikein uskaltanut kohdata Arvidin olemusta, vaan käänsi katseensa alas ja sivulle vältellen parhaansa mukaan suoraa katsekontaktia. 

Sitten tyttö rohkaistui kääntämään rintamasuuntansa kohti Arvidia.

“Minä… vain etsin… eikös Magnus asukin täällä?”

Arvidin hymy hyytyi kasvoille.

“Magnus..?”

“Niin”, tyttö hätkähti. “Mutta… ei, nyt minä olen varmasti erehtynyt. Anteeksi, että vaivasin!”

Tyttö kääntyi jo poispäin ennen kuin Arvid ehti käänteisiin mukaan. Hänen vanhat, keski-ikäiset aivonsa eivät toimineet lainkaan samassa rytmissä kuin epävarmalla, kiihtyneellä teinitytöllä, jonka synapsit olivat tuoreet ja tehokkaat, ja jonka veri varmasti pulppusi adrenaliinia stressaavan tilanteen johdosta (mikä tuon jännityksen lähde sitten sattuikaan olemaan).

“Hetkinen… odotas pikku hetki.”

Tytön hartiat jännittyivät ja hän pysähtyi kesken askeleen. Hän kääntyi hitaasti kohti Arvidia, aivan kuin olisi teuraalle menossa. Hänen kasvonsa olivat niin suloisen vakavat, että Arvidin teki mieli hymyillä. Silti hän hillitsi itsensä, koska ei tosiaankaan halunnut loukata tyttöä tai saattaa tätä entistä vaikeampaan tilanteeseen. Mitä tämä ovella toimittikin, se taisi olla jo aivan riittävän hermostuttavaa ilman, että asioita tarkoituksellisesti vielä hankaloitettiin hallitsemattomilla naamanilmeillä.

“Kuules, on tämä ihan oikea osoite”, Arvid sanoi. “Mutta… meillä on… no tuota, meillä on hieman kotona tilanne päällä ja Magnusta ei ole näkynyt. Jos hän tulee käymään, niin minä voin välittää hänelle kyllä sanan.”

“Kiitos”, tyttö sanoi hiljaa ja oli taas kääntymässä ympäri.

Sitten Arvid tajusi, ettei olisi kummoinenkaan sanansaattaja - ei vielä näillä tiedoilla.

“Odotas nyt vielä. Miksi sinä itse asiassa häntä etsit?”

Tyttö kääntyi jälleen hitaasti kohti, tuolla epätoivoisella matkallaan pyövelin lahtipölkylle.

“Minä… tuota, kun Magnusta ei ole näkynyt koulussa.”

“No niinpä tietysti”, Arvid tuhahti.

“... ja minä kun ajattelin, että kun kerran kevättanssit on kohta täällä. Ja että… jos hänellä ei vielä ole paria niin minä voisin ehkä… mutta kun nyt en oikein tiedä… ehkä hän ei ole tulossakaan tai ehkä hänellä on jo joku… Äh. Unohtakaa, että kävin.”

Tyttö teki taas lähtöä ja Arvid joutui jälleen pysäyttämään hänet.

“Hetkinen vielä. Sanoitkos sinä nimesi jo?”

Tyttö ei enää kääntynyt. Hänen sivuprofiilistaan kuitenkin näkyi, että hän oli lehahtanut punaiseksi koko vaalean kaulansa sorjalta matkalta. Mitä tämä sitten olikin, se näytti olevan rankka paikka tytölle, joka vaikutti entistäkin ujommalta ja aremmalta. Ja ymmärsihän sen toki, kun vähän ajatteli: tämä oli rohkaissut itsensä kysymään poikaa tansseihin (joka sekin epätavanomaisuudessaan kysyi jo kanttia) ja yhtäkkiä hän joutuikin asioimaan pojan koksista mustan isäpapan kanssa. Ja silti Arvid ei saattanut kuin hämmästellä tytön onnistunutta kotikasvatusta, joka ilmiselvästi esti tätä ryntäämästä omille teilleen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko itse kyennyt moiseen urheuteen niin nuorella iällä.

“Ragnhild. Ragnhild Svensdottir. Mutta Raguksi minua kaikki kutsuu.”

Arvid nyökkäsi.

“Hyvä on Ragnhild Svensdottir… tai siis Ragu. Minä olen Arvid Fredriksson ja etsin kyllä Magnuksen käsiini. Minä lupaan sen.”

“Kiitos!”

Tytön äänessä kuulsi helpotus. Sitten tämä vilahti tiehensä, ennen kuin ehtisi sanoa enää mitään muuta nolostuttavaa. Arvid puolestaan ei pystynyt enää peittämään hymyään, sillä jotenkin koko tapahtumaketjun uniikkius, herkkyys ja tytön mielestä varmaankin nolous oli niin suloisen sydäntä särkevää, että hän saattoi hetkeksi unohtaa sen tosiasian, ettei tarkalleen ottaen ollut puheväleissä vanhimman poikansa kanssa.

Tai ottopoikansa, jos tämä haluaisi itseään niin mieluummin ajatella.

Mutta Arvid ei antanut sellaisen häiritä juuri tuolla hetkellä.

Päinvastoin, hän otti irti sen ilon, minkä sai. Ja tuona kuulaana kevätpäivänä hän hymyili tytön rohkeudelle ja nautti avoimin sydämin siitä nuoruuden raikkaudesta, josta oli itsekin sattuman kautta päässyt osalliseksi.