ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Tervehdys, uskollinen lukijani!

Olemme taas tässä - minä lopettelemassa kokemustani 'Vihreästä helvetistä' ja sinä vasta aloittelemassa sitä. Tämähän on kuin vanhojen ystävien kohtaaminen huvipuiston laitejonossa: voin tässä kohtaa sanoa jo kokemuksesta, että tulossa oleva elämys on kutkuttava ja jännittävä - rankkakin. Jos huvipuistolaitetta käytetään allegoriana, voisin sijoittaa 'Vihreän helvetin' johonkin kummitusjunan ja maailman pisimmän vuoristoradan väliin. Mutta se olen vain minä, ehkä sinä olet tottunut rankempiin laitteisiin ja päätät kuvata tulossa olevaa kokemusta jollakin toisella kielikuvalla. Omasta kokemuksestani - sillä sitähän tarinankirjoittaminen pääsääntöisesti on, tarinan ensikätistä 'kokemista' - 'Vihreä helvetti' on ollut tähänastisista julkaistuista teksteistäni ehdottomasti haastavin. Lähinnä siksi, että itseltäni vaadittiin melkoista hyppyä tuntemattomaan ja siirtymistä täysin kartoittamattomille vesille. Ensin kirjoitusteknisesti, sitten psykologisesti ja lopulta yhteiskunnallisesti. Syistä, jotka toivottavasti tässä pystyn jokseenkin ymmärrettävästi avaamaan.

---

Lähdetään liikelle tekniikasta. 

Kun vuoden 2021 ensimmäisenä päivänä aloitin tämän tekstin työstämisen sanoista "Herra Reeves, lääkärinne on täällä”, minulla ei ollut kovin hyvää käsitystä siitä, mistä tarina tarkalleen tulisi kertomaan.  Minulla ei ollut valmiiksipureskeltua juonirunkoa, ei listaa kaikista mahdollisista tarinan hahmoista ja heidän luonteenpiirteistään. Ei shortlistiä tapahtumista tai olennaisista muistettavista asioista. Tarinan syvin pointti - jonka saatoin vain toivoa olevan siellä jossakin - oli itsellenikin vielä osittain piilossa.  Mitä noiden sihteerin lausumien sanojen jälkeen tapahtuisi... se oli itsellenikin lähes täydellinen mysteeri.

Sen verran toki tiesin, että olisin kirjoittamassa meitä kaikkia koskettavasta elämän rajallisuudesta ja tiesin, että tulisin kirjoittamaan siitä nimenomaan Federaation näkökulmasta käsin. Mikäpä muukaan olisikaan kutkuttavampi tapa lähestyä tätä ikiaikaista ja kaikista ulkokultaisista koristeluista täysin vapaata teemaa, kuin tutkia sitä sellaisesta koneistosta käsin, joka on nostanut tarkoituksettoman hedonismin elämän päämääristä korkeimmaksi? Toisaalta tiesin, että haluaisin käsitellä myös teemaa poliittisen koneiston korruptiosta ja järjestelmällisestä sorrosta, sillä mielestäni sitä ei edelleenkään ymmärretä riittävästi (siitä lisää tuonnempana). Näiden johtoajatusten turvin tiesin, että tarinan lähtökohta oli hyvä, setting soveltuisi hyvin teemahahmotelmani käsittelyyn.

Enää piti vain kirjoittaa tarina noiden alkusanojen perään. 

Seuraavien kuukausien ja vuosien aikana noudatettu kirjoitusprosessi synnytti hyvin pitkälle metodiikan, jonka olen nimennyt "avaimenreikä"-tekniikaksi. Siinä kirjoittaja on samalla tarinan ensimmäinen kokija ja tarinan paperille saattaminen tuntuu oikeastaan enemmän silminnäkijätodistuksen puhtaaksi kirjoittamiselta kuin varsinaiselta tarinan "keksimiseltä". Nimen olen antanut tekniikalle siitä tunteesta, että tunnen oloni lähinnä "tirkistelijäksi", joka katselee kaikkinäkevällä silmällään, miten eri tilanteeseen asetetut ihmiset toimivat heidän eteensä tuotujen haasteiden edessä - ja kirjoitan kaiken näkemäni ylös niin hyvin kuin vain taitoni antavat myöden.

Sellainen sitoutuminen kirjoittaa satoja sivuja ilman varmaa tietoa siitä, tulisiko tarinasta koskaan yhtään mitään - sitä voi kai pitää pahimmillaan jonkinlaisena hulluutena ja ystävällisestikin ilmaistuna varmaankin aika huolettomana suhtautumisena omaan ajankäyttöön. Silti - nyt valmista teosta lukiessani voin todeta, että tekstistä tuli huomattavasti parempi, kun sen antoi vapaasti "kertoa oma tarinansa", ilman että kirjoittajan käsi oli välissä liikaa säätämässä. 

---

Tekniikka jätti siis mielelleni lähes tyhjän paperin vapaasti assosioitavaksi. Tietystikään näkemäni kuvaelma ei ollut millään tavoin lähtöisin mistään kirjoittamisen jumalaisesta maailmanhengestä, vaan omasta, syvästä alitajunnastani. Näin jälkikäteen on tietysti mielenkiintoista tehdä tulkintaa, mikä piirre tai juonenkaarre missäkin kohtaa kuvastaa omaa mielikuvaani jostakin todellisen maailman ilmiöstä tai tapahtumasta, mutta lopultakin sellainen tulkinta on varmaankin melkoisen tarkoituksetonta. Mieleni on länsimaisen ihmisen mieli ja sitä kautta se kantaa kyydissään monia sellaisia teemoja, joita uskon jokaisen länsimaalaisen tavalla taikka toisella kanniskelevan alitajunnassaan.

Kun 'Vihreä helvetti' syntyi, se teki niin pääasiassa perustuen todellisen maailman historiaan, nykyisyyteen ja todennäköisesti myös tulevaisuuteen - ainakin, jos tarkastelua tekee riittävän karkealla resoluutiolla. Ehkä näet siinä erilaisia konnotaatioita kuin minä, sekin on varmasti aivan ookoo. Itse tiedän, että tarina piirtyi mieleni valkokankaalle selkeänä, kirkkaana ja vastaansanomattomana. 

Ja varsin pian selvisi, että kankaalle piirtyvä kuva ei ollut erityisen kaunis.

---

'Vihreä helvetti' ei ole hyvän mielen kirja - sen varoituksen voin heti kättelyssä antaa. Se käsittelee raskaita teemoja kuten kuolemaa, elämän merkityksellisyyttä sekä tehtyjen virheiden vaikutusta ihmisten kohtalonkulkuihin. Siinä on väkivaltaa (niin valtiojohtoista kuin henkilökohtaisempaa), siinä on ahdistavia yksityiskohtia. Kirjassa on kokoelma inhimillisten valtakoneistojen pimeimpiä puolia kuvattuna toisaalta niiden seurausten kokemisen näkökulmasta - mutta tarkastellen samalla myös sitä, miten systemaattinen sorto voi alkaakaan niin pienten ja arkipäiväisten päätösten seurauksena. Joku ehkä ajattelee tässä kohtaa Natsi-Saksaa ja teoksen yhtymäkohtia tämän sortokoneiston syntytaustaan. Eikä tämä joku ehkä aivan väärässä olekaan.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää se, että itse en hetkeäkään usko siihen, että missään sivistyneessä maailmassa Natsiaatteen kaltainen poliittinen malli tulee koskaan näkemään uudelleen päivänvaloa. 1930- ja 1940-lukujen oppi on siinä mielessä syvään piirtynyt, etten usko tällaisten liikkeiden kannattajilla olevan minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia millään poliittisella areenalla, ja hyvä niin.

Kuitenkin kun lähdetään tutkailemaan sitä, mistä Natsi-Saksan koneiston hirvittävimmät piirteet lähtivät liikkeelle, ollaankin heti paljon hetteisemmällä maaperällä. Tuhoamisleirit eivät olleet vain yksittäisen psykopaatin päähänpisto - vaan ne olivat pitkän ja sinänsä loogisen ajatuskulun karmaiseva lopputulos. Ihmisten jaottelu 'sopiviin' ja 'ei-sopiviin' ei myöskään alkanut yhdessä yössä. Päinvastoin erilaisia mielipiteitä, olemisen tapoja, seksuaalisia suuntautumisia, elämäntapoja, uskontoja, taiteen muotoja ja ilmaisutapoja alettiin vähitellen karsastaa ja sortoruuvia vähitellen kiristämällä päästiin lopulta siihen lopputulokseen, jonka jokainen muistaa koulukirjojen rakeisista mustavalkokuvista ja "ei enää koskaan" -julkilausumista.

Kaikki tämä selviää meille kaikille jo peruskoulun oppimäärän sisällä.

Itseäni kuitenkin hirvittää usein kohtaamani täydellinen ymmärtämättömyys siitä, että holokaustin arkkitehdit olivat juuri niitä - vain arkkitehteja. Seuranneen tuhon käyttövoima ei syntynyt karismaattisesta johtajasta tai ajatteluketjussaan hetteikköön ajautuneista yhteiskuntafilosofeista - vaan niistä aivan tavallisista ihmisistä, jotka ehkä näkivätkin mitä oli tapahtumassa, mutta eivät tehneet mitään tapahtumakulkua katkaistakseen.  Niin ikään ikävä tosiasia on, että paha ei asu aatteessa nimeltä 'natsismi' eikä kaikkia Kolmannen valtakunnan hirveyksiä voida kadottaa maan päältä vain kieltämällä hakaristilippua ja hihanauhaa. Päinvastoin: sorron ja tuhon ydin asuu tietyissä inhimillisissä, laumasieluisissa ja hepposelkärankaisissa periaatteissa, jotka muodostavat aatteen nimeltä 'natsismi'. 

Ajatelmissa kuten:

• Taiteenmuotojen tai ilmaisutapojen sensuuri tai "cancellointi" nykyaikaista termiä käyttääksemme.

• Mielipiteiden, olemisen tapojen rajoittaminen ja ihmisten elon ohjaaminen kohti sallittua vaihteluväliä - tarvittaessa vaikka väkivaltaisin keinoin.

• Toisten seksuaalisten suuntautumistapojen rajoittaminen ja toisten kritiikitön suosiminen.

• Sallitun ajattelutavan määrittäminen ja sen jälkeen tämän ajattelutavan noudattamisen ja soveltamisen valvominen toisinajattelijoita ilmiantamalla, hahmomurhaamalla tai hankkimalla näille potkut.

Siinä missä natsismi sinällään on täysin ansaitusti hävinnyt poliittisesta diskurssista, nämä toimintamallit eivät ole kadonneet mihinkään. Ne voivat edelleen vallan paksusti ja niitä sovelletaan tänäkin päivänä varsin kritiikittömästi - jopa täysin sallittujen ja laillisten poliittisten liikkeiden taholta. Ja aivan kuten 30-luvulla, myös tänä päivänä joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä on aivan ookoo hankkia jollekin potkut siksi, että sattui lausumaan Twitterissä (nykyinen X) tuhmaksi tulkittavan mielipiteen. Edelleen on täysin sallittua ilmoittaa peruuttavansa puhujaosallistumisensa festivaalin, jonka arvot ovat monimuotoisuus, innostavuus, yhdenvertaisuus, vastuullisuus ja yhteisöllisyys vain siksi, että omasta mielestä festivaalin poliittinen rakenne ei ole oikeaoppisen puhdas. Edelleen tiettyjä näkökantoja ei suvaita ja niiden lausujia voi kritiikittä syrjiä. Näitä "oikeamielisyyden" ajatuksia propagoi aina silloin tällöin jopa oma kotoinen valtamediamme, joka ei tietenkään totaalisessa oikeassaolemisessaan voi koskaan veikata väärää hevosta.

Jos olet asiasta eri mieltä, pysähdy hetkeksi tähän kohtaan. Mieti hetki vakavissasi, ovatko yllä kuvaamani periaatteet jääneet 1930-1940-luvuille - vai oletko kenties päässyt todistamaan niitä omassa arkikokemuksessasi ihan nyt 2020-luvulla?

Minä puolestani väitän, että niin kauan, kun nuo toimintamallit jatkavat elämäänsä, natsismi tullaan keksimään aina uudelleen ja uudelleen, aina vain nimeä vaihtamalla. Siksi pelkään, että aikanaan sorto kiihtyy jälleen - tällä kertaa vain eri nimellä ja eri tarkoitusperiä varten. Todennäköisesti uuden ajan sortajat kieltävät tiukasti minkäänlaisen yhteyden natsismiin. Ehkäpä he jopa väittävät olevansa natsismia vastaan, ken tietää?

Mutta vaikka sorrettujen ryhmien, hyveiden, tavoiteltavien asioiden ja ei-tavoiteltavien asioiden listat voivat vaihtua - raudanluja ja anteeksiantamaton metodiikka näiden alla pysyy kuitenkin samana. Ja niin muuten pysyy myös näiden keinojen lopputuloskin.

Eikä siinä ole mitään hyvänmielen materiaalia tutkailtavaksi.

---

Kaikella on kuitenkin kultareunuksensa. Niin 'Vihreällä helvetilläkin'.

Ja vaikka aatteiden sekamelskan rämeikössä tarpoessa usko voikin välillä loppua, niin on kuitenkin syytä muistaa myös ihmisyys - ja sen rajaton kyky niin pahaan, mutta myös hyvään. 

Itseeni Marion Dupontin - ja tietyssä määrin myös Domenic Reevesin - toiminta henkilökohtaisella tasolla valaa uskoa. On nimittäin niin, että vaikka aatteet ja poliittiset liikkeet ovatkin alttiita perversille korruptiolle ja varsinaisen sorron käynnistymiselle, niin nämä koneistot ovat myös historian kuluessa murtuneet kerta toisensa jälkeen. Niin ne aina tekevät, ja ne tekevät niin lähinnä siksi, että yksittäisen ihmisen motiivit ovat vain hyvin harvoin pahaan pyrkiviä. Välinpitämättömiä ehkä. Joskus itsekkäitäkin.

Mutta harvoin tavalliset, mieleltään terveet ihmiset pyrkivät mihinkään määritelmällisesti pahaan, vaan jossakin kohtaa epäitsekyyden nimissä tehdyt uhraukset saavat myös aatteelliset sortokoneistot järkkymään. Niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymään.

Ja nyt, nähtyäni miten Marion ja Domenic lopulta ratkaisevat omassa elämässään eteentulevat, henkilökohtaiset valinnanpaikat - uskoni inhimillisyyden voimaan on taas himpun verran suurempi.

Hyvä voittaa lopulta aina. Matka maaliin saattaa vain olla hyvinkin kivinen ja ruma.

Terveisin,

Jack

P.S. Minulla on sinulle pyyntö: jos pidät kirjasta ja haluat olla avuksi, suosittelisitko sitä kahdelle ystävällesi? 

Marion Rossin vatsassa kipristeli.

Hänen ensimmäinen työpäivänsä oli edennyt vasta lounasaikaan ja jo silloin hän tunsi olevansa rasituksista uupunut. Häntä jännitti ja hirvitti paitsi itse työ, jossa hänen jokainen sanansa oli jatkuvan tarkkailun alla, mutta myös hänelle valvojaksi määrätty kokeneempi kasvatushoitaja. Tämä vanhempi tantta tuntui pitävän silmällä joka ikistä Marionin tekoa, kuuntelevan huolella jokaista tavua. Aina välillä tämä korvasi jonkin sanan toisella tai kertoi saman tarinan uudelleen, hieman eri tavalla tai eri näkökulmasta. Lapset - joita oli sinä päivänä tuplamäärä normaaliin, sekä Marionin pienemmät että tantan teini-ikäiset - eivät moista kuitenkaan ihmetelleet, heille moinen korjaaminen taisi olla ihan tavanomaista.

Marionille nimettyyn lapsiryhmään kuului viitisentoista lasta, iältään noin seitsemästä ikävuodesta yhdeksään. Tyttöjä ja poikia oli suunnilleen yhtä monta ja toinen yhtä suuri mokoma tuli kasvatustantan seitsemäntoistavuotiaiden ryhmästä. Pienemmät lapset kuuntelivat silmät suurina sadunomaisia tarinoita, suuremmat tuijottelivat ikkunoista ulos, mutteivät kuitenkaan uskaltaneet häiritä, vaikka Osku-Oravan seikkailut eivät varmaan myöhäisteini-ikäisille olleetkaan kaikkein kiinnostavimpia kommelluksia. Tuon päivän teema oli pohtia, miten pitäisi toimia, mikäli kohtaisi arjessaan kielletyn ajatuksen tai kiellettyä puhetta - mikä oli tietysti aihe, joka oli erityisesti omiaan aiheuttamaan Marionissa levottomuutta.

Opetus järjestettiin valtavassa lastenkodin ja sisäoppilaitoksen yhdistelmässä, joka oli nimetty tehokkaasti ‘Kasvatushoitola 612’:ksi. Siellä, pihaa reunustavien aitojen sisäpuolella, oppilaat asuivat ja kukoistivat käytännössä koko lapsuutensa. Heidän koko olemassaolonsa oli yhtä pitkää ja aikataulutettua oikeamielisten ajatusten omaksumista. Oppitunteja pidettiin nuorimmille lapsille puolipäiväisesti ja vanhemmille täysipäiväisesti, mutta pitkistä päivistä huolimatta viralliset tunnit kattoivat vain pienen osan siitä tietomassasta, jonka laitos pyrki nuoriin mieliin iskostamaan. Jokainen valveillaolon hetki kun oli punnittu tarkoin ja erityisellä huolellisuudella oli varmistettu pieninkin yksityiskohta, jottei pienten mieliin vain syttyisi yhtä ainoaa kiistanalaista ajatusta - ei edes niitä vääjäämättömiä toisinajattelun siemeniä, joihin muualla Zitadellessa saattoi arjessaan törmätä. Kasvatushoitolan hermeettisessä kuplassa tuhritut propagandajulisteet sekä Silhouetten levittämät vastapropagandajulisteet loistivat poissaolollaan ja mukuloille maailma pyrittiin esittämään täydellisen harmonisena ja ennen kaikkea ristiriidattomana paikkana, jolloin kapinallisille ajatuksille jäi mahdollisimman vähän kasvualustaa.

Vaikka lapset kuuntelivatkin Marionin selostusta kuuliaisesti ja vaikka Marion osasi ulkoa koko virallisen jargonin mitä tuli kiellettyjen ajatusten raportointiin ja valvontaan, jatkuva valvonta teki tilanteesta hermostuttavan. Onneksi Marion osasi aihepiirin suhteellisen hyvin, sillä Krista oli tentannut aihetta edellisten viikkojen aikana useampaankin kertaan. Tuolloin jatkuva tankkaus oli tuntunut turhauttavalta, muttei tosiaankaan enää nyt, kun noita oppeja tarvittiin käytännössä.

Silti, kun loputtoman pitkät aamun oppitunnit olivat viimein kääntyneet lounastauoksi, vihanneskeittoa lusikoidessaan Marion pohti, oliko sittenkään muistanut käydä läpi ihan kaikkia olennaisia asioita? Oliko jotakin olennaista kuitenkin päässyt unohtumaan? Sellaista olennaista, jonka jokainen neljän vuoden koulutuksen läpäissyt kasvatushoitaja olisi osannut vaikka unissaan?

Kovaksi jätettyä porkkanaa pureskellessaan Marion kertasi mielessään avainkohtia:

Haitallisten ajatusten tunnistus, haastaminen, raportointi, tulkinta, tuomittavuus…

Kyllä, siinä oli kaikki, Marion mietti ja uskalsi hieman hengähtää.

Virallinen oppihan kulki niin, että ensiksi kielletty puhe piti tietystikin tunnistaa. Sellainen saattoi olla vaikeaa, koska raja kielletyn ja sallitun puheen välillä oli ailahteleva ja joskus pitävä linjanveto oli mahdollista ainoastaan oikeusoppineiden avulla. Siltikin raportointiin piti uskaltautua aina, sillä kuten aamulla lapsille luetussa tarinassa sanottiin: ‘ainoastaan SINÄ voit estää huhujen leviämisen erämetsän asukkien välillä. Ja ainoastaan huhujen siivet katkaisemalla maassa säilyy rauha.’

Raportointivirheet eivät olleet vaarallisia, sitä vartenhan olivat oikeusoppineet, jotka tulkitsivat kiistanalaisen lausunnon tuomittavuutta tarvittaessa tavu ja painotus kerrallaan. Silloin pohdittiin tekstin sävyeroja, sanajärjestystä, synonyymien käyttöä - jopa pronominien merkityssuhteiden hierarkioita. Sellaiseen viisauteen eivät normaalin ihmisen aivot riittäneet, joten tärkeintä olikin raportoida poikkeamat sitä varten laaditulla lomakkeella H-24C ja antaa sitä kautta koneiston seuraaville rattaille mahdollisuus pyörähtää eteenpäin.

Marion sai jauhamansa porkkanan viimein murskaksi ja nielaisi sen pienen vesitilkan avittamana. Samalla hän muisti kuinka eräs tyttö oli tässä kohtaa kysynyt:

“Mikä sitten ON kiellettyä puhetta?”

Ja niin Marion oli luetellut ulkomuistista koko listan: kansankiihottamisen, poliittisen järjestelmän arvostelun, epäsuotuisten faktojen kertomisen, virallisen opin vastaisen opin levittämisen, jumaluskojen saarnaamisen, doktriinien vastustamisen, Combinen operaatioista puhumisen, tiedotusvälineiden viestien vääristelyn, Federaation muurin ulkopuolella olevalla elämällä spekuloinnin ja virallisen historiakäsityksen vastaisen tulkinnan.

Lista oli ryöpynnyt hänen kieleltään kuin likavesi puhjenneesta viemäristä. Silti hän oli ollut varma, että joku olennainen oli listalta jäänyt.

Valvojatantta ei ollut kuitenkaan reagoinut, joten Marion oli jatkanut oppituntiaan välittämättä mahdollisista puutteista. Pikkutyttökin oli ollut saamaansa vastaukseen tyytyväinen ja kirjoittanut muutamia merkintöjä pinkkikantiseen kouluvihkoonsa kaarevalla, pehmeällä käsialallaan.

Mutta: tunnistamisen ja raportoinnin väliin mahtui vielä kokonainen keinojen arsenaali. Siinä välissä, kun kielletty puhe oli tunnistettu, muttei vielä raportoitu, sen esittäjä piti kohdata ja haastaa. Lapsille opetettiin ilmaisuja kuten ‘tuo ei ole totta’ ja ‘tuollainen puhe on vaarallista’ ja ‘mikäli et lopeta, minun on pakko ilmoittaa tästä viralliselle taholle’. Niitä harjoiteltiin oppitunnilla kuin jotakin menneisyyden loitsua, kerta toisensa jälkeen. Niin pitkään, että luukalloisinkin pikku-ukko ja -akka olivat viestit oppineet toistamaan.

Mikäli tämäkään ei auttanut, oli syytä kutsua muita apuun. Tässä ‘eskaloidussa konfrontaatiossa’ haettiin tukea ympärillä olevista ihmisistä, jotka olivat kaikki saaneet kasvatushoitajillaan saman opin ja tiesivät, mitä vaarallinen puhe oli. Siksi oli hyvin perusteltua olettaa, että sellaisessa kansankiihottamistilanteessa apua voisi löytyä läheltä ja siksi siihen oli syytä turvautua. Eskaloidussa konfrontaatiossa isompi väkijoukko kohtasi vaarallista tietoa levittävän yksilön ja vaati tätä lopettamaan puheensa, tarvittaessa kovinkin keinoin.

Mikäli tämäkään ei auttanut, oli vielä kovempien keinojen aika.

“Hakekaa paikalle virallista apua, Combinen sotilas vaikkapa”, Marion oli sanonut juuri niin kuin hänen oletettiinkin. Silti hän ei voinut välttää äänensä huomaamatonta niiausta näiden sanojen kohdalla.

“Mitä sotilaat sitten tekevät?” eräs kaurissilmäinen tyttö oli kysynyt.

“He pitävät huolen, että vaarallinen puhe loppuu. Sitä varten he ovat olemassa - varmistamassa, että kaikki ovat ihmisiksi.”

Se oli riittänyt kaurissilmäiselle tytölle.

“Entä, jos sotilasta ei ole saatavilla?”

Marion oli miettinyt hetken - ja pienen ajan hän ei ollut oikeasti muistanut, että tähän opinkappaleeseen liittyi vielä eräs toinenkin poikkeamalauseke juuri sellaisia tilanteita varten. Samassa eräs takarivin nuorista miehistä - niistä vanhemman kasvatushoitajan seitsemäntoistavuotiaista - oli viitannut ja Marion oli antanut puheenvuoron tälle.

“Aina on myös mahdollista estää kielletty puhe eristämällä”, nuori mies oli sanonut horjuvalla teininäänellään. “Se tarkoittaa siis sitä, että kyseinen henkilö eristetään yhteisöstään. Hänen työnantajalleen ilmoitetaan vaarallisesta puheesta ja vaaditaan tätä ryhtymään toimiin kuten irtisanominen, varoitus, työtehtävien uudelleenjärjestely tai muut vastaavat sanktiot. Lisäksi on syytä pitää huoli, että kyseisen ihmisen lähipiirille välitetään tieto, jotta he kykenevät tarttumaan omalta osaltaan vastatoimiin ajoissa. Tarkoitus on eristää vaarallinen puhe ja saada sen levittämiseen sortunut yksilö lopettamaan toimintansa suuren henkilökohtaisen hankaluuden uhalla.”

Marion nyökkäsi hyväksyvästi. Vastaus oli hyvä, mutta piru vie, hän ei sitä kyllä olisi muistanut. Vanhempi kasvatushoitaja tuntui kuitenkin hehkuvan tyytyväisyyttä siitä, että hänen oppilaansa oli päässyt briljeeraamaan ja niin asia oli jäänyt silleen.

Ja sitten olikin ollut jo lounaan aika.

Pelastavan, ihanan keittolounaan kivikovine porkkanoineen.

---

“Oletko hermostunut?” vanhempi kasvatushoitaja kysyi Marionilta siinä vaiheessa, kun he olivat saaneet keittonsa lusikoitua. Kysymys yllätti Marionin, sillä koko ruokailun aikana nainen ei ollut pukahtanut hänelle halaistua sanaa, vaikka he olivat istuneet toisiaan vastapäätä.

“En”, Marion vastasi aivan liian nopeasti. Sitten hän naurahti ja hörppäsi vettään. “No, vähän.”

Vanhempi kasvatushoitaja hymyili varovasti ja paljasti, että hänen sokerikorpun kuivuuskertoimen omaavat kasvonsa näköjään kuitenkin kykenivät taittumaan sellaiseen ilmeeseen. Marion ei ollut uskonut naisen pystyvän suoritukseen, mutta niin vain elämä oli yllätyksiä täynnä.

Silti Marion mietti, miten ihmeessä joku, joka oli syöttänyt tätä samaa sielutonta propagandaa lapsille kymmeniä vuosia toistensa perään, kykeni edelleen ilmehtimään.

“Älä välitä, hyvin sinä pärjäät. Uskon, että sinusta tulee ihan kelpo hoitaja.”

Marion nyökkäsi ja keskittyi taas tarjottimensa sisältöön. Hän söi viimeisen leipäpalansa hautautuen mietteisiinsä.

Tosiasia nimittäin oli, että hänen olisi pakko pärjätä hyvin, sillä muussa tapauksessa hän olisi pian työtön ja hän todella tarvitsi tämän työn: paitsi elääkseen, mutta myös varmistaakseen kunniallisen asemansa yhteiskunnassa. Hän ei voisi vain lojua jossakin sektorin 612 nurkassa tekemättä mitään, sillä sellainen lojuminen pistettäisiin nopeasti merkille, piirit kun olivat sektoreilla niin pienet. Ja kun joku huomaisi, että nuori ja näyttävä nainen eli Zitadellessa, ei käynyt töissä, mutta silti jotenkin tuli toimeen: no, sellaisesta asiasta joku kielisi aivan varmasti; jos ei muusta syystä, niin ainakin kateuttaan. Sellaista valppauttahan he olivat juuri lapsiinkin valaneet koko pitkän aamupäivän ajan.

Kävi kuinka kävi, Marion ei saisi joutua Combinen mielenkiinnon kohteeksi yhtään mistään syystä. Marion ei tiennyt, kuinka hyvin Silhouette oli onnistunut Marion Rossin henkilökortistomerkinnät väärentämään, mutta hän ei halunnut koettaa onneaan. Todennäköistä nimittäin oli, että jos joku todella tutkisi hänen korttiaan, Silhouetten tekemät väärennökset ja muokkaukset paljastuisivat armotta.

Sellaiset virheet johtaisivat varmasti vankilaan, mutta sellainen ei edes ollut pahin mahdollinen skenaario.

Sellaiset virheet kun saattaisivat myös tuoda Tomin hänen sellinsä ovelle.

---

Uuden työn aloittaminen oli aina rankka koettelemus ja niinpä Marion oli kuolemanväsynyt jo ennen kello viideltä loppuvaa, vanhemman ryhmän viimeistä tuntia. Yllättäen vanhempienkaan lasten keskittymiskyky ei tuntunut herpaantuvan hetkeksikään ja nämä napittivat häntä loppuun asti aivan kuin heidän henkensä olisi riippunut siitä. Lisäksi teinit kyselivät paljon vaikeampia kysymyksiä, sellaisia, joihin Marionilla oli huomattavia vaikeuksia vastata uskottavasti. Pienemmille lapsille kelpasi viimekädessä vastaukseksi vaikkapa kuuluisa: ‘ymmärrätte sen, kun vähän kasvatte’ (vaikkei se pitänyt paikkaansa), mutta sellaista kaikelta pelastavaa valttikorttia ei teini-ikäisten kanssa ollut enää käytettävissä. Nämä olivat jo riittävän vanhoja nähdäkseen näiden väistökeinojen ohi ja niinpä he vaativat vastauksia kysymyksiinsä, eivätkä he hyväksyneet vastaukseksi aivan mitä tahansa valmiiksi pureskeltua kuraa.

Silti oli huomattavissa, että puolentoista vuosikymmenen propaganda oli tehnyt tehtävänsä. Marion huomasi, että monet hänen vastauksistaan menivät läpi, vaikkei hän saanutkaan pakotettua ääneensä sellaista luottavaista ja sokeaa auktoriteettiuskoa kuin olisi varmaankin ollut tarpeen. Hän ei itsekään uskonut itseään, mutta jostakin syystä teinit uskoivat… ehkä siksi, että nuoret vielä jotenkin alitajuisesti kaipasivat takaisin lapsuuden huolettomuuden päiviin ja olivat siksi taipuvaisia taantumaan sopivalla ajanhetkellä tuohon suloiseen turvallisuuteen.

Toinen vaihtoehto tietenkin oli, että ehkä nuoret hoksasivat asioiden oikean laidan, mutta olivat jo riittävän fiksuja ollakseen näyttämättä epäuskoaan hoitajille. Mutta sitä vaihtoehtoa Marion ei halunnut ajatella liian pitkälle, ettei itsetietoisuus hänen omasta opetusmetodiikastaan olisi kasvanut kestämättömäksi.

Kun loputon päivä kuitenkin lopulta päättyi, Marion päästi oppilaat päivälliselle ja nojautui opettajantuolissaan taaksepäin. Ja kun viimeinenkin hälisevä nuori hävisi ovesta, hän uskaltautui lysähtämään vasten selkänojaa ja ummistamaan silmänsä.

“Rankkaa, eikö?” vanhempi kasvatushoitaja kysyi takarivistä.

“Todellakin.”

“Älä välitä, se käy siitä helpommaksi. Minulta on kysytty nuo samat kysymykset niin moneen kertaan, ettei niitä osaa enää edes hätkähtää.”

“Montako lasta olet kasvattanut?”

Nainen siristi silmiään ja hänen päänsä nyki hieman hänen laskiessaan lukua mielessään. Mitä pidempään laskutoimituksen valmistumisessa kesti, sen suuremmaksi luvun täytyi eittämättä kasvaa.

“Lähemmäs tuhat. Olen tehnyt tätä kolmekymmentä vuotta.”

Marion hätkähti lapsiluvun suuruutta. Mutta kun ajatteli aikajanaa - ja naisen oletettavaa ikää - sen täytyi pitää paikkansa.

Laskuharjoitus sai Marionin muistelemaan omaa historiaansa ja koulutaustaansa. Hän muisti edelleen oman kasvatushoitajansa, oikein hyvinkin. Herttainen mummelimainen hahmo nimeltä Gretel oli opettanut hänelle kaiken, mitä oli tarvinnut tässä elämässä aina seksuaalikasvatuksesta matematiikan kaavoihin, kirjoittamisesta poliittiseen kasvatukseen ja ekologisen soveltuvuuden etiikasta ateismioppiin. Oikeastaan ainoa oppitunti, joka Gretelin opetussuunnitelmasta oli unohtunut, oli luentosarja siitä, miten pärjätä väkivaltaisen kihlatun kanssa.

No, eihän kihlattuja tietysti olisi sopinut ollakaan, joten eipä kai sellaisella opilla ollut tilaustakaan. Ainahan ukon saattoi vaihtaa toiseen, jos aiempi ei miellyttänyt. Ainakin, jos tällä oli väärän väriset silmät. Tai liian pieni penis. Tai tyhmät jutut.

Tai liian aktiiviset nyrkit.

Tuoli kolahti, kun vanhempi kasvatushoitaja oikaisi itsensä seisaalleen keskeyttäen samalla Marionin muistelot.

“Jatketaanko huomenna?”

“Jep. Kiitos avusta!”

Kasvatushoitaja nyökkäsi ja poistui luokasta ennen kuin Marion tajusi, ettei ollut missään vaiheessa kysynyt naisen nimeä.

---

Heti päästyään takaisin Silhouetten asuntolaan, Marion etsi rauhallisen huoneen, levolliselta näyttävän tuolin ja asettautui siihen lepäämään. Hän nojautui huteranoloista selkänojaa vasten ja sulki väsymyksestä pakottavat silmäluomensa. Siunattu pimeys tuntui taivaalliselta päivän stressin ja hälinän jälkeen. Hän tunsi vajoavansa… rentoutuvansa… kireytensä hellittävän.

Hän huokaisi levollisesti. Ilmoille kuului rauhallinen ynähdys.

Pimeydestä ampaisi nyrkki suoraan häntä kohti. Marion älähti, hätkähti ja oli vähällä kaataa koko tuolin. Kuin ihmeen kaupalla, nojatuoli palautui pystyasentoon. Marion veti syvään henkeä upottaen sormensa punaiseen juuttikankaaseen ja katseli järkyttyneenä ympärilleen huoneessa. Hän oli varma, että jossakin oli oltava nyrkki, sillä mielikuva oli ollut niin eläväinen, ettei se tuntunut kuvitellulta.

Huone oli kuitenkin edelleen autio. Ei Tomia, ei nyrkkiä.

Ei ketään, itse asiassa.

Silti Marion tunsi sydämensä hakkaavan ja pumppauksen aikaansaaman kohinan tykyttävän tärykalvoillaan. Jos nyrkki olikin ollut kuviteltu, se oli ehdottomasti eloisin kuvaelma, jonka Marion oli koskaan nähnyt.

Oliko hän… nukahtanut? Vain istunut paikoillaan ja vaipunut saman tien horrokseen, joka oli muuttunut nanosekunnissa painajaiseksi?

Marion katseli ympärilleen, mutta koska ketään muuta ei näkynyt, näin asian täytyi olla.

Samassa ovelta kuului koputus. Marion kävi niin kierroksilla, että uusi ääni sai hänet hätkähtämään.

Ennen kuin hän ehti edes sanoa mitään, ovenkahva painui alas ja ovi avautui. Marion veti henkeä ja puristi sormensa nojatuolin käsinojiin. Adrenaliini hänen veressään vaikutti yhä ja lyhyen hetken Marion todella näki Tomin oviaukossa, tämän nyrkkiin puristuneet kädet sivulle laskeutuneena, silmissään sama vanha sokea raivo, joka oli tullut hänelle niin tutuksi heidän elonsa viimeisellä yhteisellä taipaleella.

Marion veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja valmistautui huutamaan. Hänen suustaan älähtikin ensimmäinen hätääntynyt tavu ennen kuin hän räpäytti silmiään ja tajusi, ettei oviaukossa seissytkään Tom. Kun Marion sai nanosekunnin lisäaikaa prosessoida näkemäänsä, hän ei enää ymmärtänyt, miten oli alun perinkään saattanut nähdä niin väärin.

Oviaukossa seisova Ranskalainen oli jotakin aivan muuta kuin hänen miehensä, niin fyysisesti kuin muultakin olemukseltaan. Siinä missä Tom oli ollut hintelä ja jotenkin rottamainen, Ranskalainen oli iso kuin ladonovi ja pirun lihaksikas. Heidän ainoa yhdistävä piirteensä taisi olla se, että he olivat molemmat miehiä.

“Pardonne-moi”, Ranskalainen sanoi. “Taisin hätkähdyttää.”

“Ei se mitään, olen tottunut siihen.”

Ja tottunut hän olikin, sillä sellaisia säikähdyksiä hänen elämänsä oli pitänyt sisällään. Ja ilmeisesti Tomin jatkuva ja pitkäkestoinen väkivalta oli rikkonut Marionin mielen sisällä jotakin ja käännellyt varovaisuuskytkimiä peruuttamattomasti eri asentoihin.

Tilanne oli jopa ajautunut siihen, että Marion joutui häpeäkseen tunnustamaan pelkäävänsä alitajuisesti kaikkia miehiä ja ajattelevansa välillä miltei pakonomaisesti sitä kauhujen kavalkadia, jonka nämä kaksilahkeiset saattaisivat tuoda mukanaan. Marion oli aina ollut hyvä kuvittelemaan ja vaikka se piirre oli ollut eduksi arkkitehtuurikursseilla, se ei todellakaan ollut hyvä lisä silloin, kun mietti niitä satoja tapoja, joilla miehet olivat naisiaan historiassa satuttaneet.

Marion olisi kirjaimellisesti antanut aivan mitä tahansa päästäkseen pelosta irti, mutta minkäs hän historialleen mahtoi? Hän oli joutunut kokemaan niin paljon, ettei sitä voisi muutama rauhallinen kuukausi mitenkään liennyttää. Ehkä tilanne korjaantuisi ajan kanssa, ehkä ei. Ja ehkä asiaan auttaisi, jos Marion löytäisi vierelleen sellaisen miehen, joka kohtelisi häntä oikein - -

(Niin kuin Jack)

- - ja opettaisi, että miehen vahvoilla käsillä saattoi tehdä jotakin paljon parempaakin kuin satuttaa.

Mutta toistaiseksi Marion ei ollut sellaista kohdannut.

Ei ainakaan siten, että onni olisi myös kestänyt.

Ei sillä, että hän olisi kyllä oikeastaan etsinytkään. Yksinäisyys teki välillä ihan hyvää.

Silti: isosta koostaan huolimatta Ranskalainen vaikutti jostakin syystä vaarattomalta, harmittomalta ja kykenemättömältä väkivaltaan. Marion ei oikein osannut pelätä tätä riippumatta siitä, mitä hänen siskonsa tälle oli vakuutellut. Krista oli kutsunut miestä pedoksi, mutta Marion ei ymmärtänyt miksi. Hän näki vain isokokoisen miehenjässikän, joka selvästi rakasti omaa pientä poikaansa koko sydämestään. Ei kai sellainen olento voisi kyetä mihinkään raakalaismaisuuteen?

“Krista kertoi, että sinut löytää täältä”, mies sanoi murtavalla puheenparrellaan ja veti sitten oven perässään kiinni. Tämä pieni ele sai Marionin pulssin laukkaamaan, sillä hän ei pitänyt sen enempää suljetuista ovista kuin läheisistä kontakteista miesten kanssa. Ei vaikka mies vaikuttaisikin melko vaarattomalta.

“Mitä sinä haluat?” Marion älähti. Se sai ranskalaisen, Xavierin, havahtumaan ja nostamaan torjuvasti kätensä pystyyn.

“Anteeksi! Taisin tosissaan yllättää.”

“Pyydän, voitko pitää oven auki?” Marion kysyi.

Xavier katsahti takanaan suljettuun oveen, selvästi hämmentyneenä pyynnöstä. Tämä saattoi miettiä, oliko ymmärtänyt kielimuurinsa takaa kysymyksen oikein. Sitten hän kuitenkin raotti ovea hieman. Sen verran vain, että ovi oli hieman rakosellaan, mutta jo tämä pieni kaistale näkyvää ulkoilmaa sai Marionin rauhoittumaan. Nyt tilasta oli sentään jokin pakokeino ja tuon avonaisen väylän tiedostaminen oli Marionille kaikki kaikessa.

Xavier käänsi katseensa takaisin Marioniin ja tutkaili tilannetta. Tämä ei sanonut mitään, mutta selkeästi luki tilannetta mestarillisesti. Hän nimittäin peräytyi sanaa sanomatta huoneen kauimmaiseen nurkkaan ja jätti näin Marionin ja oven välille esteettömän kulkuväylän. Marionin katse arvioi pakotien ja itsensä välistä matkaa ja, kun lopulta se oli riittävän pieni verrattuna Xavierin etäisyyteen hänestä, hän saattoi rentoutua hieman.

“Anteeksi”, Marion sanoi lopulta. “Minulla on hieman vaikeuksia… suhtautua miehiin. Tuntemattomiin miehiin. Tai no… kaikkiin miehiin.”

Xavier nyökkäsi kerran, mutta ilmeisesti asia oli sen jälkeen hänen osaltaan käsitelty. Hän ei jäänyt asiaan sen tarkemmin kiinni, vaan kakaisi sen, mitä oli tullut sanomaan miltei koruttoman nopeasti ja töykeästi:

“Minun on mentävä etelään etsimään La Clemenceä”, tämä sanoi tietämättä, että Marionilla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä tai kuka oli La Clemence.

Hän piti pienen korostustauon ja jatkoi sitten:

“Minä tarvitsisin jonkun katsomaan Vincentin perään… jonkun, joka osaa opettaa häntä.”

“Opettaa… Mitä tarkalleen?”

“Kieltä. Minä osaan puhua teidän kieltänne… jotenkin, mutta Vincent vain ranskaa.”

“Mutta kun en minä osaa ranskaa.”

“Eikä Vincent sen enempää saksaa. Mutta sitä vartenhan opettajia on.”

Marion nielaisi.

“Mutta en minä osaa opettaa kieliä… Hädin tuskin selvisin tästä päivästä- -”

“Vincent puhui sinusta”, Xavier keskeytti välittämättä Marionin kommentista. “Hän puhui sinusta kovin… kaipaavasti. Sinä olit ollut hänelle… aimant. En tiedä, miten se sanotaan teidän kielellänne.”

Xavier näytti käsillään yleismaailmallisen lapsentuudituseleen ja Marion ymmärsi. Ainakin kuvitteli ymmärtävänsä.

“Poika kaipasi syliä”, Marion totesi. “Hän ei varmaan ole saanut sellaista aikoihin.”

“Ei sen jälkeen, kun Holly kuoli… Ja minun sylini on nykyään niin kylmä.”

Marion hätkähti sanojen jyrkkyyttä ja muisti taas, millaiseksi hänen siskonsa oli tätä ranskalaismiestä luonnehtinut. Ja kieltämättä: sillä hetkellä Xavier Herbaux’n hyväntuulinenkin läsnäolo sai hänen olonsa jostakin syystä vaikeaksi, vaikkei sille mitään järjellistä syytä olisi pitänytkään olla. Mies oli kohtelias, ystävällinen - joskin vain pintapuolisesti - muttei millään määrin uhkaava. Hän jätti pakoreitin avoimeksi eikä Marionkaan osannut kuvitella tätä väkivaltaiseksi. Siltikin jokin hänen aivokuorensa alkukantainen osa oli yhtäkkiä aktivoitunut ja soitteli hiljaisia mielensisäisiä varoituskelloja.

Eikä se johtunut ainakaan pelkästään siitä, mitä Krista oli sanonut.

Tässä miehessä oli jotakin, mistä ei aivan saanut otetta.

“Opettaa kieltä”, Marion toisti saadakseen ajatuksensa katkeamaan. “Hyvä on. Miksipä ei? Mutta kuinka kauan olet poissa?”

“En tiedä. Niin pitkään kuin tarpeen, mutta niin vähän kuin mahdollista.”

“Poika tarvitsee isäänsä.”

“Niin muuten tarvitsisi äitiäänkin, mutta koska minulta ei maailman asioista ole koskaan kyselty, niin tässä sitä vain ollaan.”

Lausunto töksähti Ranskalaisen huulilta ilman aavistustakaan tälle niin tavanomaisesta, pehmeästä nuotista. Sellainen yhtäkkinen kovuus olisi voinut saada Marionin hermostumaan, mutta ennen kuin hän ehti tehdä edes sen, Xavier Herbaux oli jo poistunut huoneesta jättäen jälkeensä vain aimo kasan ihmetystä ja hämmentyneitä ajatuksia.

Marion tuijotti oviaukkoa. Mietti sitä, mitä oli juuri hetkeä aiemmin tapahtunut.

Ja tajusi sitten, ettei hänellä ollut pienintäkään käsitystä, miten voisi Ranskalaisen antaman tehtävän kunnialla suorittaa.

Jo tuntia ennen kohtaamista seurastajansa kanssa Marionin sydän tuntui muuttuneen painepalkeeksi. Tavanomaisesti tuo niin huomaamaton elin oli yhtäkkiä kaikkea muuta; se jyskytti rinnassa voimallisia painalluksiaan ja sai Marionin kädet vapisemaan jännityksestä.

Puolta tuntia ennen h-hetkeä hän ei enää ollut pysyä nahoissaan, vaan ravasi hermostuneesti edestakaisin, ahtaan huoneensa nurkalta toiselle.
 

Vaikka kielimuuri tekikin mahdottomaksi tunnevivahteiden välittämisen Vincentille, Marionin käytös oli niin silmiinpistävää, että poikakin taisi ymmärtää jonkin olevan hullusti. Pariisilaispoika ei tietenkään täysin käsittänyt, mikä Marion-tätiä oikein vaivasi, mutta huomasihan tämä toki hoitajansa oudon käytöksen. Marion yritti kuitenkin hymyillä rauhoittavasti pojalle ja silitellä tämän päälakea aina, kun kykeni hetkeksi asettumaan aloilleen. Pian tämä näyttikin unohtavan tilanteen eriskummallisuuden - tai siltä ainakin päälle päin näytti.

Vähän ennen kuutta Elise tuli valvomaan Vincentiä. Elise oli valikoitunut kellarin harvasta valikoimasta lapsenkaitsijaksi, sillä tämä ei tuntunut lainkaan pahastuvan jäädessään pojan kanssa kaksin. Hän tuntui suorastaan ilahtuvan saadessaan opettaa Vincentille sen vähän, mitä Marionilla oli enää päivän opetussisällöstä jäljellä.

Ylivirittyneessä tilassaan Marion pisti merkille monia sellaisia asioita, joita normaalisti ohitti niitä edes rekisteröimättä. Nyt hän huomasi Elisen kimmoisan sotilasvartalon fysiikan ja mielenkiintoisen näköiset, eloisasti tuikkivat hunajanväriset silmät. Ei hän kateellinen naiselle ollut… tai ehkä ihan vähän vain, sillä kyllähän häntä itseään harmitti jokainen niistä lisäkiloista, jotka hänen vyötärölleen olivat kuin huomaamatta kertyneet kellarissa vietettyjen viikkojen aikana. Tanssija-aikoina painon kanssa ei koskaan ollut ongelmaa, liikunta oli pitänyt hänet kiinteänä ja lihaksikkaana, mutta viimeisestä pyörähdyksestä oli toki vierähtänyt jo tovi. Nyt hän tunsi itsensä Elisen rinnalla valtavaksi nahkasohvaksi, ei lainkaan viehättäväksi tai mitenkään valmiiksi illan rientoihin.

Sellaisten mietteiden pyörittely ei kuitenkaan auttaisi häntä lainkaan hänen varsinaisen ongelmansa ratkaisussa. Niinpä hän työnsi päättäväisesti epäröinnit mielestään ja varmisti vielä kerran, että Elisellä ja Vincentillä oli homma hanskassa. Sitten Marion rapsutti pojan päälakea läksiäisiksi ja sipaisi itsensä juhlakuntoon pikavauhtia niin hyvin kuin vain taisi. Mikään laihdutuskuuri ei söisi hänen ylimääräisiä makkaroitaan pois näin lyhyessä ajassa, mutta sopiva ehostus kyllä saisi ne piilotettua mukiinmenevästi.

Kun oli edes kohtalaisen tyytyväinen lopputulokseen, Marion kiiruhti kuppilaan niin ripeästi kuin se hänen vetelillä jaloillaan oli vain mahdollista, ennen kuin tulisi toisiin ajatuksiin. Takintaskussa mukana kulkeva isohko summa käteistä hakkasi itseään hänen reittään vasten jokaisella askeleella ja sekin muistutti häntä tilanteen absurdiudesta: hän maksaisi koko illasta ja saisi varmasti rahoilleen edes jonkinlaista vastinetta, mutta silti häntä hermostutti aivan kuin hän olisi menossa treffeille. Aivan kuin hänen olisi pakko saada kumppaninsa kiinnostumaan itsestään.

Baarissa oli täysi hulina päällä ja jo kynnyksellä juopuneen asiakaskunnan meteli löi korville. Marion kiiruhti juhlakansaa täynnä olevan salin halki baaritiskille teeskennellen samalla parhaansa mukaan jonkinlaista määrätietoisuutta. Baarimikko huomasi hänet nopeasti. Miehen kasvoilla vilahti tunnistamisen ilme ja samassa tämä jo ojensi kätensä vaativasti eteenpäin.

“Onnistuuko se?”

“Häh?” mies kysyi ja höristi korvaansa kädellään.

“Kysyin, että onnistuuko se?” Marion kysyi kovempaa.

“Jos rahaa löytyy.”

Marion katseli baarimikkoa, harkitsi vielä sekunnin ryhtyisikö hankkeeseen vai ei. Sitten hän tajusi, ettei ollut nähnyt kaikkea tätä vaivaa, jännittänyt hermojaan kireäksi kuin kurtisaanin korsetti ja tullut baariin saakka vain jättääkseen hommaa kesken: tämä kortti katsottaisiin, vaikka mikä olisi, ja kun jaettu käsi olisi pelattu, oli aika tehdä uusi arvio siitä, millä taktiikalla siitä sitten jatkettaisiin.

Marion työnsi kätensä takintaskuun ja kaivoi sieltä huomattavan rahasumman miettimättä hetkeäkään, kuinka monen viikon ruokarahat siinäkin menivät (tai no, ehkä hän ihan ohimennen ehti sitäkin murehtia). Baarimikko ei näyttänyt hämmentyvän paksusta rahatukosta. Hän laski, joka setelin huolella ja suoristi laskostuneet setelit niin hyvin kuin taisi. Summa näytti täsmäävän, sillä mies kilautti kassakoneen auki ja kohotti kätensä ylös. Hän napsautti sormiaan yhteen ja osoitti Marionia sormellaan.

Marion tunsi sydämensä villiintyvän, kun hän kuuli miellyttävän, matalan äänen suoraan takaansa.

“No mutta siinähän sinä olet!”

Marion pyörähti tuolissaan ympäri ja kohtasi punaisesta kansiosta kotoisin olevan miehen hymyilevät kasvot.

Mies oli elävässä elämässä jopa huomattavasti viehättävämpi ja myskisempi kuin valokuvan perusteella oli ollut lupa toivoa. Ohuen silkkipaidan alla hänen lihaksensa hyrisivät vastapumpattua voimaa. Miehellä oli parransänki, mutta se oli siisti ja selvärajainen eikä ollenkaan ruokkoamaton. Tukka oli kutsuvasti sotkussa ja miehen kasvoilla oli komistuksista suurin: lämmin ja leveä hymy, joka sai Marionin olon rennoksi. Tuon hymyn suojaavan piirin sisällä ei kerta kaikkiaan voisi tapahtua mitään pahaa. Marion ei tiennyt, mistä tuo tunne tuli; ilmeisesti jostakin syvältä ydinjatkeesta, mutta Marion päätti luottaa siihen.

Mies mittaili omalla katseellaan Marionin läpi, onnistuen kuitenkin välttämään tungettelevan tuijottamisen. Miehen tapa katsoa oli jotenkin… arvostava, ihaileva - ja silti sopivalla tavalla flirttaileva olematta kuitenkaan pätkääkään törkeä. Päästyään tutkimusretkensä loppuun mies hymyili edelleen lämpimästi ja kumartui sitten antamaan Marionille kaksi siveää poskisuukkoa. Korston silmissä pilkki tuike, joka näytti niin aidolta, ettei Marionilla ollut mitään hankaluuksia painaa mielestään sen epäaitoutta.

Kaiken tämän perusteella näytti todella siltä, että mies piti Marionista - ja tietysti, miksipä ei olisi pitänyt? Olihan Marion edelleen varsinainen pakkaus muutamasta lisäkilosta huolimatta. Kaikki äskeiset epäröinnit olivat nekin jo huuhtoutuneet pois Marionin mielestä ja nyt Marion oli ylpeä itsestään ja olemuksestaan. Oli helppo uskotella itselleen, että miehen halu oli aitoa - eiköhän tämän asiakkaissa ollut koko lailla vähemmänkin viehättäviä tapauksia.

Tai niin Marion ainakin oletti. Mistäs hän tarkalleen ottaen olisi tiennyt, millainen päiväohjelma seurastajilla oikein oli?

“Marcel”, mies esittäytyi.

“Marion.”

“Ah! Niin tietysti. Ma-ri-on. Rakastan sitä!”

Miehen hieman liiankin läheiseltä tuntuva nuotti läikähti oktaavin verran falskiuteen, mutta siinä samassa Marion oli valmis antamaan sen anteeksi ja heittäytymään hetken kannateltavaksi.

“Sanohan, Ma-ri-on - onko sinua koskaan kohdeltu kuin prinsessaa?”

“Vai prinsessaa… En tiedä, olenko kovin prinsessamainen.”

Marcel kurtisti otsaansa.

“Ah! Oletkos sinä sitten tuhma tyttö, vai?”

Marcel iski silmäänsä ja virnisti kujeilevasti. Ele oli väkisinkin koominen, varsinkin kun Marcel näköjään kykeni siirtymään vanhanaikaisesta herrasmiehestä pornokkaaseen pelimieheen alta kahden lauseen. Marion naurahti väkisinkin esityksen koomisuudelle.

“Tuhma tyttö… ehkä”, Marion virnisti ja puri huultaan, “jos sinne asti päästään.”

“Marion, mon cheri… Minä olen täällä ihan vain sinua varten - joten kerro minulle, mitä haluat, että teemme? Haluatko syödä, onko sinulla nälkä? Ah! Ehkä haluatkin ensin teatteriin? Oletko nähnyt Lovelessin?”

“Mikä on Loveless?”

“Se on näytelmä, kertoo vanhoista ihmisistä ja siitä, millaista on, kun kukaan ei enää halua koskettaa. Sitä esitetään tässä aivan lähellä.”

“Kuulostaa aika ankealta.”

“Se on itse asiassa musta komedia, oikein hauska.”

“Huumori voisi kyllä olla tarpeen.”

“Minä saan siihen kyllä liput, jos niin haluat?”

Saman tien Marcel jo napsautti sormiaan ja huikkasi baarimikolle.

“Kaksi Lovelessiin, kiitos!”

Baarimikko kaiveli kassakoneestaan esiin lippuja nopeammin kuin Marionin silmä ehti sanoa, mutta sitten hän pysäytti toimituksen.

“Ei!” Marion ähkäisi.

Marcel kääntyi äkisti Marionia kohti ja liikkeen äkillisyys sai Marionin itse asiassa värähtämään. Jokin hänen alitajuntansa kovakoodattu osanen oli taas odottanut nyrkiniskua ja hänen kehonsa oli silmänräpäyksessä valmistautunut ottamaan iskun vastaan ennen kuin Marionin tiedostavampi aivopuolisko edes ymmärsi, miten älytön moinen ajatus olikaan. Sitä paitsi, kohti kääntyessään Marcelin katse ei ollut vihainen tai kimmastunut, kaikkea muuta! Miehen tummilta kasvoilta ei voinut lukea pienintäkään harmistuneisuuden tai tuskastuneisuuden elettä.

Pelkkää lämpöä ja läheisyyttä.

“Ei sittenkään!” Marcel huitaisi kädellään baarimikolle ja otti samassa Marionia käsistä. Marion katseli, kuinka hänen sormensa katosivat miehen ruskettuneisiin, vahvoihin ja lihaksikkaisiin käsiin ja hän tunsi jännittyvänsä kosketuksesta. Mies puristi hellästi, silittäen peukaloillaan samalla kämmenselkiä. Marcelin otteessa oli aivan tietynlaista jämäkkyyttä - sellaista, joka kertoi, että lihaskimpun hyväntahtoiset voimat olisivat nanosekunnissa käskettävissä aivan mihin tahansa suuntaan. Hyväilemään tai rankaisemaan - aivan kuinka Marion vain tahtoi.

Tieto sai Marionin vähitellen rentoutumaan.

Mutta - tahto: siinäpä vasta mielenkiintoinen sana. Mitä se sellainen sitten olisi, mitä oikeastaan voisi tahtoa? Marion mietti kuumeisesti, kädet seurastajan kämmenien välissä. Yhtäkkiä hän oivalsi varsin ikävällä tavalla, ettei ollut koskaan oikeastaan joutunut miettimään omia tahtojaan, sillä siinä mitä hän ei tahtonut oli useimmiten aivan riittävästi ohjenuoraa. Yleensä hänen elämänsä miehet olivat tienneet tahdot hänen puolestaan ja hänen oli vain tarvinnut tarttua tilaisuuksiin ja pitää hauskaa. Mutta nyt, kun pitäisi tehdä päätös siitä, mihin käyttää ilta, jonka järjestämiseen hän oli laittanut niin kovasti rahaa…

Marcel antoi hänen miettiä hetken, mutta ilmeisesti Marionin epäröinti näkyi, sillä hetken kuluttua Marcel puuttui taas peliin.

“Onko tämä ensimmäinen kertasi?” hän kysyi matalammalla, vähemmän makeilevalla äänellä.

Marion punastui hiukan, nyökkäsi sitten.

“Ah! Neitsyt siis!” Marcel huikkasi ja sai Marionin naurahtamaan.

“Vai neitsyt… no en nyt kai!”

“Sekin on hyvä tietää - muu olisikin ollut rikos koko miessukupuolelle!”

Marion huomasi hymyilevänsä miehen teennäiselle sutkaukselle.

“Kerro minulle, mitä oikein toivot illaltasi, niin minä pidän huolen lopusta”, Marcel sanoi hiljaa ja hymyili kaiken aikaa. Hänen ruskeat silmänsä sädehtivät lämpöä, läheisyyttä ja kaipausta - Marion alkoi vähitellen uskoa niiden takaa löytyvän jotakin aitoa, esimerkiksi vastavirinnyttä ihastumista tai rakkautta. Eikö sellainen ollut ihan mahdollistakin tällaisessa ammatissa työskentelevälle? Hetken hän jopa näki Marcelin katseen tilalla Jackin - sen suloisen yksityisetsivän - unelmoivan, mutta silti niin tarkkaavaisen katseen. Sitten hetki haipui ja vaihtui todellisuuteen. Jackin katse häipyi hänen mielestään, mutta Marcelin katse jäi leijumaan nykyhetkeen. Sen lämpö ei ollut haihtunut minnekään.

“Minä haluaisin… että minulla olisi ihana ilta. Mukava, hauska, rento. Sellainen, ettei minun tarvitsisi huolehtia mistään.”

“No, mutta tietenkin!” Marcel sanoi ja napsautti sormiaan yhteen. Sitten hän kääntyi baarimikon puoleen. “Riksa tänne heti ja varaus Hollisteriin.”

Marcel lausui nimen ‘Ollister, olipa se sitten oikein taikka väärin. Baarimikko ainakin reagoi heti ja rupesi toimittamaan asioita kohdilleen.

“Me pääsemme matkaan aivan kohta, rakas Marion”, Marcel sanoi. “Sitten voit jättää kaiken minun huolekseni.”

---

Marcel oli todella sanansa mittainen mies, sen Marion sai huomata.

Seurastaja oli jotenkin todella onnistunut hommaamaan hevosvetoiset vaunut sinne slummien perälle. Sellainen oli kieltämättä omanlaisensa saavutus räkäisessä slummien todellisuudessa, jossa suurin osa kansasta liikkui sektoreiden välillä jalkaisin - jos ylipäätään liikkui ollenkaan.

Marionille kärryajelu ei ollut laatuaan ensimmäinen, sillä Tom oli ollut varoissaan ja käyttänyt hevoskyytiä tämän tästä. Viimeisestä matkasta oli kuitenkin aikaa ja sitä paitsi koskaan Marion ei ollut vielä päässyt kärryihin kenenkään muun kuin Tomin kanssa. Siksi hän antoi itselleen luvan kuvitella, että tämä kyyti oli hänen ihka ensimmäisensä. Ja olihan se, tavallaan, ainakin jos ajatteli itseään Marion Rossina.

Pelkästään hevoskyydin saaminen slummien perukoille oli jo temppu sinänsä (varsinkin, kun vaunua vetävät hevoset olivat valkoisia eivätkä tippaakaan kuraisia, vaikka ulkona satoi kaatamalla). Mutta se ei ollut suinkaan ainoa taikajänis, jonka Marcel oli hatustaan kiskaissut. Heti kun kärryt nytkähtivät liikenteeseen, Marcel kertoi, että heille oli varattu pöytä hyvätasoisesta ravintolasta nimeltä Hollister. Marion ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä ravintolasta, mutta ainakin paikka kuulosti tasokkaalta ja… kalliilta.

Se sai hänet pohtimaan, että pitäisikö hänen muistaa mainita, ettei ollut erityisen rikas ja että oli itse asiassa käyttänyt vähät säästönsä tähän kyseiseen iltaan? Mutta sitten hän jo epäili, olisiko sellaisen asian muistuttaminen sopivaa. Eikö näissä kuvioissa yleensä mies maksanut?

Sitten Marion kuitenkin muisti, että hänhän tässä nyt oli se ‘prinsessa’, mistä Marcel oli hänelle hetkeä aiemmin puhunut, joten eiköhän sellainenkin päätös ollut hänestä kiinni. Jos hän toivoi, että ‘prinsessalle’ kavaljeeri maksoi kaiken, niin eikö sen niin kuuluisi sitten mennä? Muussa tapauksessa hän voisi kaiketi asiakkaana reklamoida jonnekin? Silti Marion ei ollut alkuunkaan varma, menikö tämä kuvio näin vaiko jotenkin muuten, joten hän ei kyennyt kokonaan torjumaan ajatuksen levottomuutta levittäviä lonkeroita.

Hänen olisi ehkä pitänyt osata kysellä yksityiskohtia tarkemmin baarimikolta.

Murehtiminen oli kuitenkin kovin vaikeaa, sillä Marcel keskitti kaiken tarmonsa ja mielenkiintonsa Marioniin puhellen kaiken aikaa sujuvasanaisen leppoisasti. Kepeä lepertely pyyhki huolet Marionin mielestä. Ylipäätään mies osasi keskustella kutkuttavasti ja vastata Marionin flirtteihin orgaanisen luontevasti.

Sellainen määrä huomiota olisi saattanut olla hieman ahdistavaakin, mutta koska kyse oli vain yhdestä illasta, Marion päätti antaa virran viedä ja heittäytyä tilanteeseen. Ja kun hän oli kerran päässyt yli siitä todellisuudesta, mitä tämä mies todella edusti, hän huomasi falskiuden tarkoituksellisen unohtamisen olevan yllättävän helppoa. Riitti, että uskoi sen, minkä näki, ja jätti ahdistavat taka-ajatukset sikseen. Se oli tuo vaadittava taikatemppu - ripaus sokeaa uskoa - ja yhtäkkiä Marcelin esitys riitti vakuuttamaan kainon immenkin. Sen jälkeen Marion sai todella tuntea olevansa haluttu, ihastuttava… suorastaan hurmaava hamehelma, joka oli jotenkin onnistunut valloittamaan tämän korskean härän sydämen.

Marcel ei säästellyt ylisanoissaan, viehätysvoimassaan tai miellyttämishalussaan, vaan pisti kaiken peliin. Hän käyttäytyi kuin maailman lihaksikkain pakkomielteinen nuorukainen ja jumaloi Marionia maasta taivaaseen. Oli aivan kuin Marionin hyväksyntä olisi ollut tälle elinehto ja sen puute olisi milloin tahansa saattanut nuuduttaa Marcelin pamppailevan sydämen kuin vedettä jääneen kasvin. Marion ei osannut sanoa oliko esitys kaikille sama, mutta häneen se upposi.

Ja teki tehtävänsä.

Marion vastaili Marcelin kysymyksiin, nauroi tämän jutuille ja tunsi, kuinka alati kasvava vetovoima tämän tummaa hipiää kohtaan levisi hänen suoniinsa. Hän tunsi halun kihelmöivän sisällään, rätisevän kuin staattinen kipinä - mutta piti kaiken tietenkin salassa. Hän ei halunnut Tomin ääntä kuuleviin korviinsa ja jos sen aika ehkä myöhemmin yöllä vielä koittaisi, se tulisi vasta sitten. Hän ei halunnut vielä ajatella asiaa, vaan nauttia niin kuin vain saattoi. Treffeillähän tässä vasta oltiin.

Sitä paitsi: seurastaja oli tosiaankin ollut kallis. Niinpä Marcel saisi tehdä töitä koko summan edestä.

---

Marcel oli valinnut ravintolan viisaasti, sillä sijainnistaan huolimatta se oli ehdottomasti kalliimpi ja hienostuneempi kuin sellainen, johon Marion olisi koskaan uskaltautunut itse sisään.

Se toki aiheutti omanlaisensa ongelman. Marion oli pukeutunut ehdottomasti hienoimpaan mekkoon, joka hänen rekissään roikkui (ja joka vielä mahtui hänen nykyisten kilojensa peitoksi), mutta nyt hän mietti, että sekin saattoi olla niin tasokkaaseen paikkaan aivan liian halpa. Mutta jos niin olikin, niin hovimestari ei antanut ilmeelläkään ymmärtää minkään olevan vialla. Heti kun vaunut pysähtyivät ja ajuri avasi oven, hovimestari astui empimättä markiisin alta sateeseen, auttoi Marionin alas vaunuista kuin korkean virkamiehen tai komissaarin vaimon ja talutti tämän pikaisesti sateensuojaan. Kun Marcel ennätti mukaan joukkoon, hovimestari johdatti heidät sisälle ja varmisti, että pöydän ääressä oli oma silkillä verhottu tuolinsa jopa Marionin pienelle käsilaukulle.

Pöydässä heille tarjoiltiin viiden ruokalajin ateria, viineineen päivineen eikä Marion voinut uskoa, että pääruokana oli peuranlihaa - kaikista mahdollisista kielletyistä aineksista! Sitä oli toki vain pieni nokare ja sen olisi voinut jättää huomaamatta, jos ei olisi osannut kiinnittää siihen huomiota, mutta Marion toimi tuona iltana terästetyin aistein ja pisti merkille tällaiset pienet, ihanista laittomuuksista kertovat merkit.

“Kerro minulle, millaisia miehiä sinulla on aiemmin ollut? Sillä onhan sinulla täytynyt heitä olla vaivaksi asti!”

Marion oli hymyillyt, mutta jättänyt kertomatta kaiken Tomiin liittyvän. Hän ei tietenkään halunnut paljastaa niitä arkoja tosiasioita, jotka olivat ajaneet hänet selaamaan seurastajien ilmoituksia. Niinpä hän kertoikin ympäripyöreästi Jackista ja niistä muutamasta miehestä, joita hänellä oli ollut ennen Tomia. Marcel kuunteli kaiken aikaa tarkkaavaisesti ja teki muutaman oivallisen huomion. Ja - kuten arvata saattoi - Marcelin käytös muuttui hienoisesti näiden paljastusten myötä. Marion arvasi, että Marcel haki ammattimaisesti tunnustellen sitä roolia, mitä hänen kuului Marionille edustaa. Marion teeskenteli, ettei huomannut mitään ja keskittyi ruokaansa.

Ja Marcelin hienovarainen muutos esityksessä onnistui itse asiassa miellyttämään Marionia. Tästä tuli vähemmän lipevä, mutta jotenkin enemmän… läsnä oleva. Ja vielä flirttailevampi tavalla, jonka Marion oli aiemmin huomannut miellyttävän itseään suuresti.

---

Ilta ja ruokalajit kuluivat vauhdilla, kello juoksi. Marcel ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä, vaan päin vastoin. Hänen katseensa palo ei himmennyt, vaikka ahnas tuijottelu venyi minuuteista tuntien mittaiseksi. Jokaisen Marionin antaman kommentin myötä hänen mielenkiintonsa tuntui vain yltyvän. Jokaista vastauksen saanutta kysymystä kohti sikisi kaksi uutta, joihin Marcelin täytyi ehdottomasti saada tietää vastaus.

Marcel hiveli Marionin kättä aina, kun sattui pääsemään sopivasti kosketusetäisyydelle ja kaiken aikaan miehen kosketus tuntui karhealta ja silti jotenkin niin sulavalta.

Hyvältä.

Aivan kuin leijonakuninkaan tassun hyväily.

Kun jälkiruoan aika tuli, Marcel antoi omansa Marionille. Marion oli jo unohtanut auvoisasti kiloahdistuksensa ja lusikoi ylimääräisenkin annoksen syntisen hyvää liekitettyä kermaherkkua ennen kuin muisti jälkiruoassa tikittävän kaloripommin. Vasta, kun herkku oli kadonnut suusta vyötärölle, Marion mietti olisiko hänen sittenkin pitänyt passata, mutta samassa Marcelin hymy vei hänet taas omaan maailmaansa.

Sitä paitsi, jos Marcelia olisikin nolottanut näyttäytyä Marionin kanssa tai jos hän ajatteli tätä lihavana valaana, mitään sellaista hänen olemuksestaan ei voinut lukea. Syrjäsilmin Marion huomasi, kuinka häntä lähes puolta nuoremmat ja pirusti solakammat naiset katselivat kaihoisana Marcelia (ja sen jälkeen kateellisena Marionia). Mutta Marcel ei joko huomannut näitä naisia tai sitten hän päätti olla huomaamatta.

Tuona iltana miehen aurinkokuntaan mahtui vain yksi aurinko.

Marcel ei koskaan maksanut ateriasta mitään, napsautti vain sormiaan ja hovimestari tuli kumartamaan heille. Ilmeisesti maksu oli siis hoidettu jossakin taustalla ja nähtävästi Marionin ei todellakaan odotettu maksavan yhtikäs mistään. Marcel avusti Marionille tämän päällystakin päälle ja he jatkoivat matkaansa hovimestarin saatellessa heidät kohteliaasti ovelle.

Marion ei enää hämmästellyt lainkaan, että hevosvankkurit odottivat heitä sadekelissä. Valkoiset hevoset olivat edelleen yhtä puhtaat, tosin nyt jo hieman märät. Missähän niitä oli seisotettu tämä väliaika?

“Minne seuraavaksi?”

“Jaa’a, mitäs sinä haluaisit?” Marion kysyi.

Marcel hätkähti kysymystä, mutta vain hienoisesti ja hetkessä hän pääsi takaisin rooliinsa.

“Minä haluan, että sinulla on hauskaa…” Marcel aloitti, mutta hiljeni miettimään selvästi toisenlaista lähestymistä. “Mutta onhan tietysti joitakin asioita, joita minä haluaisin...”

Marcel puri huultaan ja tutki katseellaan Marionin vartaloa. Marion hymyili, sillä miehen katse ei tuntunut edelleenkään tungettelevalta, päinvastoin. Se sai hänet itsensäkin kehräämään. Hän olisi halunnut näyttää miehelle enemmän ja katsoa, miten tämän lämmin katse muuttuisi polttavan kuumaksi, jos se tosissaan saisi tutkia sitä kaikkeutta, joka verhoutui hänen juhla-asunsa salaperäisen verhon alle. Marion tunsi hengityksensä kiihtyvän, mutta silti jokin sai hänet epäröimään.

“Tanssimaan”, Marion huokaisi hiljaa.

“No, mutta totta kai!” Marcel napsautti sormiaan. “Der Roter Spiegel!”

Ja saman tien hevosvaunut nytkähtivät liikkeelle.

---

Puolessa matkassa Marion tajusi, että hänellä oli tanssimiseen täysin sopimattomat varusteet. Olihan hänen illaksi valikoimansa mekko toki sievä (joskaan ei aivan riittävän tyylikäs ollakseen luonnollinen osa Hollisterin asiakaskuntaa). Mutta tosiasia oli, että sen halkiot olivat varsin maltilliset ja kohteliaat eivätkä mahdollistaisi riittävän leveää jalkojen liikettä. Ei ainakaan sellaisissa tansseissa, joita Marion tykkäsi tanssia. Marcel ei tietenkään ollut ajatustenlukija, mutta hän oli hypertarkkaavainen ja huomasi heti, että jokin oli pielessä.

“Mikä hätänä, mon cheri?”

“En oikein tiedä onko tämä päällä hyvä tanssia.”

“Mekko pukee sinua loistavasti… Mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Millaista menoa sinulla oli mielessä?”

“Tämä tyttö kaipaa aina nopeaa.”

“Nopea se kyllä järjestyy”, Marcel iski silmää ja kumartui avaamaan hevoskärryjen ikkunan. Hän huusi ajurille jonkin paikannimen ja hetkessä he olivat matkalla jonnekin aivan muualle. Marion katseli tätä kaikkea unenomaisen udun läpi. Marcelin käskyt olivat ehdottomia, miehekkään vaativia ja silti jotenkin pehmeitä kuin luja sametti. Hänellä oli ehdoton auktoriteetti saada asiat tapahtumaan omalla tavallaan - eikä se vaatinut hänen osaltaan minkäänlaista korostusta tai ärähdystä. Hänessä oli voima ja tahto - sitä ei tarvinnut hakea oikeastaan mistään tai korostaa yhtään millään tavalla.

Leijonakuningas, Marion mietti uudelleen.

Luonnehdinta tuntui sopivalta.

Vaunut seisahtuivat erään jo suljetun juhla-asusteliikkeen eteen. Marion tutkaili liikkeen pimeää julkisivua epäröiden.

“Taitaa olla kiinni.”

Marcel hymyili ja iski taas vilkkusilmäänsä. Sitten hän kaivoi taskustaan avainnipun. Siinä roikkui ainakin viitisenkymmentä erilaista avainta ja niistä hän valikoi erään pienen ja messinginvärisen. Hän avasi vaunun oven näppärällä sormiliikkeellä ja laskeutui alas odottamaan; liikkuen kaiken aikaa oudon sulavasti ja ketterästi niin isoksi ja lihaksikkaaksi mieheksi.

Hän odotti jo käsi ojossa alhaalla vesisateessa siinä vaiheessa, kun Marion laskeutui hevosvaunuista kättään ojentaen. Sitten hän avasi pukimon oven ja ohjasti Marionin sisään.

Marcel sytytti liikkeeseen valot aivan kuin olisi omistanut koko paikan. Pienen hetken Marion joutui siristelemään hämärään tottuneiden silmiensä kanssa pukimon vaatevalaisimien yhtäkkisessä kirkkaudessa. Lopulta valkoisuudesta alkoi erottua muotoja ja tietenkin kaikenlaisia ja -värisiä pukuja.

Räkkikaupalla upeita vaatteita. Sellaisia, joita hän oli vain saattanut unelmissaan haluta, muttei koskaan todella toivoa.

“Mutta… emmehän me voi vain… ottaa täältä asioita mukaamme.”

“Ei tietenkään, kulta”, Marcel rohkaisi. “Mutta ei hätää. Minä tunnen omistajan, minä järjestän.”

Sen sanottuaan Marcel käveli kassakoneen luokse, veti sen alta erään piilossa olevan vetolaatikon auki ja täytti jonkinlaisen lomakkeen. Sitten hän tuikkasi siihen puumerkkinsä ja käänsi hymyilevän katseensa kohti Marionia. Koko toimitus kesti ehkä vain kaksi minuuttia.

“Noin. Millaisen puvun haluaisit?”

Marion katsoi hämmentyneenä ensin Marcelia, sitten tämän allekirjoittamaa lomaketta ja lopulta mallinukkejen päällä kimaltelevia asuja. Niitä oli kaikenlaisia, iltapuvuista cocktail-asuihin, höyhenkoristeisista paljettikoristeisiin. Pitsiä, keinokuitua, silkkiä… aivan kaikkea. Alusvaatteista päällysvaatteisiin ja virallisista äärimmäisen tuhmiin. Osa puvuista oli käsin ommeltuja ja selvästi uustuotantoa.

Ja tietenkin käsittämättömän kalliita.

Marion vajosi omituisen unenomaiseen transsiin, kun hän käveli ensimmäisen asun luokse. Hän näki kätensä hivelemässä kalliita kankaita, tutkimassa taidokkaita leikkauksia ja ihastelemassa värin ja valon leikkiä kankaan läikehtiessä hänen kätensä yli kuin kudottu vesi. Hänen kätensä alla burleskityyppinen korsetti (punaista silkkiä ja mustaa pitsiä) tuntui miltei elävältä. Hän kuljetti kättään sen päällä, hyväili jokaista saumaa, mutta jatkoi sitten eteenpäin harmaalle, kokopitkälle silkkipuvulle. Sen kangas tuntui sileämmältä kuin mikään, mitä Marion oli koskaan hypistellyt. Punainen cocktail-puku sen vieressä oli vielä upeampi. Marion antoi sormiensa tunnustella sitä hetken. Ja sitten hän seisahtui.

Hän ei kerta kaikkiaan kyennyt päättämään.

“Tarvitseeko neiti apua?” aina aulis Marcel kysyi.

“En osaa päättää… ihan mikä pukuko vain?”

“Kyllä kyllä. Minä hoidan sen.”

“Ja… omaksiko?”

Marcel naurahti hyväntahtoisesti.

“Désolé, mon cheri… non. Mutta tämän illan se on sinun.”

Marion nyökkäsi hitaasti.

Itse asiassa tieto helpotti hieman päätöksen tekoa, sillä nyt Marion tiesi, ettei joutuisi kantamaan vastuuta näin valtavan kauniin ja hienon vaatteen ylläpidosta ja huoltamisesta. Sellaisten vaatteiden valitseminen ja nappaaminen vaaterekeistä huolimattomasti ja kiireessä tuntui pyhäinhäväistykseltä - niin vakavaa hankintaa olisi pitänyt pohtia viikkotolkulla ja jokainen kankaan leikkaus olisi pitänyt mukauttaa vaatteen käyttäjän pienimpiinkin muhkuroihin. Ei sellaista taideteosta voinut vain ottaa vaateripustimesta ja kiskaista päälleen kuin jotakin… alennuslumppua.

Mutta tietysti… sen illan näkökulmasta sellainen hidastempoisuus ei olisi ollut mahdollistakaan. Marion vilkaisi Marcelia ja yllätti itsensä hymyilemästä tälle täysin aidosti ja vilpittömästi.

Saamari, kun tuo mies osaa hommansa!

Marion vei kätensä eräälle äärimmäisen niukalle, liilalle puvulle, jonka lyhyt helma ja avoin kaula-aukko miellyttivät häntä. Lisäksi se vaikutti olevan suunnilleen oikeaa kokoa. Sellaista hän ei ikinä olisi oikeassa elämässä valinnut, sillä se oli aivan liian paljastava ollakseen sopiva moneenkaan tilaisuuteen, mutta koska kyse oli vain tästä illasta niin…

“Kokeilen tätä.”

“Tietenkin”, Marcel sanoi ja auttoi puvun pois mallinuken päältä. “Tarvitsetko sovituskoppiin apua?”

“Sitähän sinä toivoisit”, Marion sanoi iskien silmää.

Marcel teeskenteli murtuvansa torjunnasta. Ja Marion hämmästytti itsensäkin, miten kykeni pysymään edelleen niin kylmäpäisenä, vaikka hänen halunsa oli jo aikapäiviä sitten syttynyt täyteen roihuun.

---

Naisten puvut ovat selvästi miesten suunnittelemia, sillä kaikesta muusta Marion kyllä selvisi, mutta se kaikkein herkin juttu (eli vetoketjun kiinnivetäminen) ei kai onnistunut keneltäkään muulta kuin mustekalalta. Marion tunsi hengityksensä kiihtyvän tuntiessaan Marcelin lämpimät sormet selkärankansa alaosassa tämän askarrellessa vetimen kanssa. Sormet hapuilivat hetken hänen paljaalla selkärangallaan, löysivät pienenpienen vetoketjun vetimen aivan hänen string-housujensa ylänauhan tienoilta. Hitaasti sormet lähtivät vetämään vedintä ylemmäs. Epäilemättä Marcel näki kaiken. Ja ehkä hän epäröi, tutkaili, nautti… mistäpä sen tiesi, kun Marion ei nähnyt miehen kasvoja, kuuli vain tämän hengityksen. Joka ei ollut enää aivan rauhallinen.

Ajatus sai Marioninkin hengityksen kiihtymään.

Marcel kuljetti sormiaan hitaasti ylemmäs kuljettaessaan vedintä pidemmälle ja pidemmälle. Hän antoi ohimennen sormiensa tunnustella Marionin ihoa, sen sileää ja lämmintä pintaa. Sitten sormet nousivat ketterästi Marionin rintaliivien hakasten yli ja jatkoivat aina ylös saakka. Marion puristi silmiään yhteen ja yritti olla huohottamatta. Samalla hän kiitti onneaan siitä, että häntä vastapäätä oleva peili ei ulottunut yhtään alemmas, sillä hän tunsi olevansa läpensä kostea - niin paljon jopa, että pelkäsi valuvansa.

“Mon cheri, magnifique!” Marcel jatkoi ja teki sormillaan pienen pusuliikkeen.

Ja sitä hän oli. Kyllähän puvusta näki, ettei se aivan täysin istunut, mutta vain, jos sitä tarkkaili hyvässä valossa ja kriittisellä silmällä. Vähän armeliaampi tulkinta teemasta olisi voinut tiivistyä, vaikka sanoihin: hiton tyrmäävä.

Marion oli tyytyväinen. Jos tällä puvulla ei voisi tanssia, niin sitten olisi kyllä naisessa vika.

“No, mennäänkö sitten?”

“Totta kai!” Marcel myöntyi ja riensi kirjoittamaan kassakoneen vieressä olevalle lapulle jotakin - ilmeisesti lainassa olevan puvun numeron. Se sai Marionin palaamaan lyhyeksi hetkeksi todellisuuteen ja sen kylmiin realiteetteihin. Jopa niin, että hänen orastava kiihottuneisuutensa haihtui tilanteen falskiuteen.

Mutta sitten Marcel oli taas siinä, hymyilevänä, lämpimänä ja ruskeasilmäisenä. Ja hän sai Marionin taas unohtamaan.

---

Der Roter Spiegel -klubista Marion ei ollut koskaan kuullut, mutta hän rakastui siihen ensinäkemältä. Klubi oli kerta kaikkiaan mahtava: juuri sellainen, jossa Marion oli viihtynyt nuorempana, aikana ennen Tomia. Siellä livebändin soittama musiikki rämisi niin kovaa, että korviin sattui ja tanssilattialla oli juuri sopivasti tilaa. Alkoholiakin tarjoiltiin, mutta vain kohtuudella ja salissa oli menossa enemmänkin sulokas tekemisen meininki kuin kauhea örvellys.

Marion kokeili muutamia tanssiliikkeitä ja kun hänen kehonsa muisti taas oikeat liikesarjat, tanssi alkoi tuntua täysin luontevalta. Hän katseli pukuaan, kuinka se välkähteli hajavalon kiiloissa ja harmaan tupakansavun keskellä, täyttäen tilan liikkeellään ja mystisellä välkkeellään. Hän keräsi katseita ympäröivistä pariskunnista eikä ollut aivan varma, kummat olivat kateellisempia: miehet vaiko naiset. Sitten Marcel oli siinä - valtavana, jyhkeän juhlallisena ja vakaana kuin peruskallio.

“Upeaa, mon cheri!”

Sitten Leijonakuningas liittyi tanssiin ja kuinka ollakaan, he löysivät yhteisen rytmin jo ensimmäisen säkeistön aikana. 

---

Nopeat tanssit johtivat hitaisiin ja hitaat johtivat siihen, että Marion antoi Marcelin käsien alkaa vaellella. Hyväilyt tekivät tehtävänsä ja pian Marion saattoi unohtaa kaiken sen, mikä pitikin unohtaa. Kun Marion nosti päänsä ja suuteli Marcelia ensi kertaa - maistaen tämän hien, lämmön ja myskin - tilanteessa ei ollut enää mitään teennäistä. Hän oli vain nuori nainen, upean nuoren miehen kanssa ja lopultakin valmis saattamaan illan päätökseen.

He suutelivat toisiaan pitkään, ensin hitaasti ja tunnustellen, mutta lopulta kieliään säästelemättä. Marcel kuljetti käsiään Marionin silkkipuvun verhoamalla vartalolla, pysähtyi alusvaatteiden saumojen kohdalle ja Marion tunsi puvunkankaansa läpi, kuinka Marcel jäykistyi hänen reisiään vasten. Miehen elin tuntui vähintään yhtä jyhkeältä kuin hänen muukin habituksensa ja sai Marionin uskomaan, että ehkä tälläkin osa-alueella Marcel olisi kookkaampi kuin hänen tekniset mittansa olivat antaneet ymmärtää.

Enää Marion ei nähnyt tarpeelliseksi peittää kiihottuneisuuttaan.

“Pitäisikö kokeilla vähän toisenlaista tanssia?” hän huohotti suoraan Marcelin hengitykseen.

“Mietin ihan samaa. Mistäs sellaisia löytyisi?”

“Ei ainakaan tanssilattialta.”

“Ahaa… no, minulla on yksi paikka mielessä…”

“Minä luulen, että meillä on mielessä sama paikka.”

Marcel hymyili.

“Kummankos luota se paikka löytyy?”

Koska Marionin luokse meneminen tarkoitti Silhouetten asuttamaa kellariverkostoa, vastaus oli ilmiselvä. Eikä Marion oikeastaan enää lainkaan ihmetellyt, että ‘Marcelin luokse’ tarkoitti juuri sitä kyseistä yökerhoa - tarkalleen ottaen sen yläkerrassa olevaa pientä, mutta siistiä makuusviittiä, joka järjestyi heidän käyttöönsä niin ikään sormia napsauttamalla - ja vieläpä ilman laskua. Marion muistutti itselleen, että hänen täytyisi vielä joskus kysyä, miten kaikki tämä järjestyi.

Marcel talutti Marionin portaisiin, mutta puolessavälissä nousua toiseen kerrokseen hän koppasi Marionin syliinsä ja kantoi tämän portaat ylös kevyesti kuin puunlehden. Marion suuteli Leijonakuningasta katkeamatta ja sai miehen melkein kompuroimaan portaiden ylimpään askelmaan. Se oli kuitenkin vain pieni haparointi ja hetkessä Leijonakuningas seisoi taas tukevasti molemmilla tassuillaan, Marion tukevasti käpäliensä varassa.

Marion huohotti ja hänen alustava kiimansa kaste oli muuntunut valtaisaksi pauhuksi, joka huusi hänen sisällään omaa lihaisaa imperatiiviaan. Aivan sama miten, mutta hänen oli pakko saada Marcel juuri nyt. Ilman mitään ehtoja.

Marcel tuntui tajuavan tämän, jätti aksenttinsa ja lepertelynsä ja kiirehti Marionin kantamisessa yläkertaan. Hän hapuili huoneen oven auki ja talutti Marionin sisään raskaasti huohottaen. Oven pamahtaessa kiinni Marion tajusi vain etäisesti, että oli nyt kahden suljetussa tilassa miehen kanssa. Orastava ahdistus hukkui saman tien seuraavaan suudelmaan ja kun se oli ohi, Marion ei ajatellut enää suljettuja ovia tai ahdistustaan.

Sitten Marcelin kädet tekivät taikojaan; yhdellä hellällä, mutta silti ah-niin-päättäväisellä liikkeellä oli Marionin mekko auki ja lattialla eikä Marionista enää tuntunut ollenkaan pahalta seistä Marcelin edessä vain stringeissä ja parhaissa rintaliiveissään (jotka olivat pukuun verrattuna vähintäänkin nukkavierut). Marcel punnitsi tilannetta hetken, mutta päätti sitten riisua itsensä ja antaa Marionin katsella. Kun mies ehti housuihinsa, Marion pisti tyytyväisenä merkille, että alushousujen alta pomppasi esiin suurin penis, jota hän oli koskaan saanut kunnian ihastella.

“Oho!”

Marcel hymyili ja katseli Marionia, joka odotti sängyn laidalla, jalat hieman levällään.

“Niinpä. Oho.”

Sitten Marcel oli Marionin päällä ja suuteli taas. Marion tunsi Marcelin elimen alushousujaan vasten, sen pää tuntui märältä ja kuumalta ja vimmaiselta. Marion halusi sen sisäänsä niin kovasti, että puutos suorastaan sattui.

Nyt. Nyt heti.

Hänen olisi pian pakko - -

HUORA!!

Ääni kajahti Marionin päässä kuin laukaus ja hän tönäisi Marcelin kauemmas. Tämä kompuroi hämmentyneenä metrin päähän ja jäi siihen seisomaan - veistoksellinen kyrpä edelleen tanassa tervehtien.

“Mitä nyt?” Marcel kysyi. Edes tällaisella hetkellä hänen äänessään ei ollut suuttumusta, ainoastaan lempeää, hellää huolta.

“Ei… ei kai mitään”, Marion sanoi ja pudisti päätään. Sitten hän viittasi Marcelin lähemmäs.

SAATANAN LIKAINEN HUORA JA NYT OLET LÖYTÄNYT TOISEN SAMANLAISEN!

Marion älähti ääneen ja työnsi Marcelin uudelleen pois. Marcel tutki Marionia hämmentyneenä ja yhtäkkiä hänen käsikirjastaan olivat selkeästi neuvot loppuneet: hänen kasvonsa eivät tienneet olisiko hänen pitänyt olla loukkaantunut vai järkyttynyt vai alati loputtoman ymmärtäväinen. Ainoa, joka tiesi miten olla, oli hänen peniksensä, joka edelleen odotti juhlavartiossa, yksinäinen silmä toiveikkaana kimmeltäen.

Kaikki se oli lopulta liikaa, eikä Marion enää kyennyt estämään itseään.

Hän pillahti itkuun.

Silloin Marcelin pasmat menivät todella sekaisin. Hän tuijotti kalu edelleen pystyssä (nyt tosin jo laskevana) edessään itkevää naista, jolla oli kädet silmillään ja päällään kangasta vain hädin tuskin lompakon tarpeiksi. Niin jatkui varmasti minuutin tai kaksi. Sitten Marcel kokosi itsensä ja laskeutui Marionin viereen sängylle istumaan.

Hän veti Marionin syliinsä ja antoi tämän itkeä.

---

Hapuilevan aamuauringon noustessa horisontin yläpuolelle, Marion tarkasteli itseään yökerhon sviitin peilistä. Hänen kasvonsa olivat itkusta turvonneet ja kaikki vähäkin meikki oli huuhtoutunut kasvoilta pois. Hän näytti ikäistään vanhemmalta - ainakin nelikymppiseltä - ja ilottomalta kuin kuollut orava. Hänen leveä suunsa ei hymyillyt. Se peitti velvollisuudentuntoisesti rivin suoria hampaita, mutta se siitä. Hänen silmiensä taakse kätkeytyi tuskainen olemus ja ahdistuksen tumma pilke. Alavatsan alle oli ilmaantunut valtava kiiman tykytys, jota hän ei ollut kykenevä kohtaamaan.

Marcel oli viettänyt koko yön hänen kanssaan ja antanut Marionin itkeä.

Hämmentävästi Marcelin koko olemus oli muuttunut kertaheitolla. Teennäinen ranskan kielen viljely oli jäänyt ja hänen äänensä oli muuttunut kireämmäksi, mutta silti kuitenkin ystävälliseksi. Tämä oli antanut Marionin surra ja pikkutunneilla kysellyt varovasti, oliko hän tehnyt jotakin väärää. Marion ei ollut kyennyt kertomaan, mistä oli kyse, ja Marcel oli hyväksynyt selittämättömyyden vähän liiankin helposti. Toisaalta, parempaakaan Marion ei olisi pystynyt. Sillä miten Marion selittäisi sellaista, jota ei alkuaankaan itsekään ymmärtänyt?

Hän halusi Marcelia… tai tarkemmin ottaen koko lailla ketä vain, sillä viime kerrasta oli jo aivan liikaa aikaa. Hän kykeni siirtymään siihen mielentilaan päässään - kostumaan ja lämpenemään. Kaikki toimi teknisesti juuri niin kuin aina ennenkin, mutta tämä Tomin huutava ja huoritteleva ääni oli jotakin aivan uutta. Marion ei ollut koskaan kokenut mitään sellaista, hän ei edes muistanut, oliko Tom oikeasti koskaan käyttänyt hänestä noita nimenomaisia sanoja. Mutta oliko sillä mitään väliäkään? Kuvitteellinen moraalinvartija oli asettunut hänen päänsä sisään asumaan, eikä se suostunut liikahtamaan asemapaikastaan milliäkään.

Marcel oli ollut kuitenkin hintansa väärti - jos ei nyt pelkän hauskan illan osalta, niin ainakin sen unettoman yön vuoksi, jonka loputtomina tunteina tämä oli kuuliaisesti pitänyt Marionia sylissään ja antanut tämän parkua niitä itkuja, joiden perimmäisiä syitä ei Marcelille koskaan paljastettaisi. Kaiken sen jälkeenkin mies oli vielä jaksanut hymyillä rohkaisevasti - mutta kuitenkin jotenkin täysin eri tavalla kuin illalla.

Uudessa hymyssä oli ripaus aitoutta, sellaista, mikä aiemmasta versiosta oli ilmiselvästi puuttunut. Ja aitous oli hyvä. Se sai Marcelin tuntumaan inhimilliseltä sen sijaan, että olisi ollut epätodellinen, täydellinen haavekuva maailmasta, jota ei lopultakaan ollut olemassa.

“Anteeksi”, Marion sanoi Marcelille peilistä katsellen. “Ei tämä johdu sinusta.”

“Ei tarvitse sanoa mitään. Muista, että minä olen täällä sinua varten, etkä sinä ole minulle velkaa mitään.”

“Niin, mutta… silti”, Marion koki tarvetta lisätä. “Kyllä minä halusin, mutta…”

Marcel hymyili - nyt jo väsyneenä ja yön uuvuttamana, mutta siltikin edelleen aidompana kuin kertaakaan aiemmin.

“Kuule”, Marcel sanoi, “toivottavasti kohtaamme vielä. Minulla on… asiakkaita laidasta laitaan. Ja minulla oli sinun kanssasi oikeasti mukavaa. Toivottavasti pääsemme vielä uudelleen kokemaan jotakin sellaista. Seksiä tai ei seksiä, ei paineita.”

Marion hymyili varovasti. Hän ei halunnut lähteä selvittämään, sanoiko Marcel noin vain siksi, että toivoi lompakolleen elättäjää vai jonkinlaisesta aidosta halusta. Hän ei ehkä ollut valmis kuulemaan totuutta.

Makasipa totuus sitten miten makasi, näin oli joka tapauksessa parempi. Tietämättömänä hän saattoi sentään uskotella itselleen todeksi sen vastauksen, jonka kanssa hänellä oli helpompi elää.

Reeves seisoo metsässä, yksin eikä siltikään kuitenkaan yksin. Valkea sumu estää häntä näkemästä mitään paria kymmentä metriä pidemmälle. Kaikkeus täyttyy uneliaasta valkoisuudesta ja puun rangoista. Ne seisovat lehdettöminä ja mustina hänen ympärillään, aivan kuin jonkinlaisen metsäpalon jäljiltä. Reeves saattaa jopa haistaa hienoisen savun tuoksun… joskin se saattaa kyllä olla hänen mielikuvituksensa tulosta.

Hän ei näe ketään, mutta siltikään hän ei ole yksin. Hän kuulee ääniä ympäriltään, juuri tuon mystisen valkoisen, usvaisen raja-aidan toiselta puolelta. Äänet kuuluvat niin läheltä ja silti jostakin toisesta todellisuudesta. Hän kuulee taas Estellen laulavan. Reeves muistaa sanat jo ulkoa, samoin tuon gramofonin rahinan ja äänen, joka on niin vääristynyt, ettei sitä meinaa tunnistaa pianoksi. 

Kerros nyt kulta, kun puhelet,

Mihin muka täältä oikein liukenet?

Ei kai tätä kuulu katkoa?

Älä murra mun sielua.

Sitten ääni katoaa, ei yhtäkkisesti, vaan se vain haipuu harmaaseen äänettömyyteen ja sitten Reeves on taas yksin sumuisessa, palaneessa metsässä.

Hän kokeilee kävellä ja yllättäen se onnistuu. Hänen jalkansa liikkuvat kuin ne olisi upotettu hunajaan ja vastaavasti hänen liikkeensä tuntuvat kaukaisilta kuin hänet olisi nukutettu. Hän kokeilee ottaa pidempiä askelia, kokeilee juosta ja se onnistuu kyllä. Mutta jokaisen harppauksen päätteeksi hän leijuu hitaasti, unenomaisesti ainakin viisi tai kuusi sekuntia. Mitä kovempaa hän yrittää juosta, sen pidempiä loikat ovat ja sen hitaammin hän oikeastaan etenee. Onneksi metsässä ei vaikuta olevan hirviöitä, sillä hän ei mitenkään pääsisi niitä karkuun.

“Ainoa hirviö täällä olet sinä”, jostakin kajahtaa ääni.

Reeves seisahtuu ja leijailee hitaasti takaisin maan pinnalle. Hän yrittää katsella ympärilleen, muttei näe edelleenkään mitään eikä ketään. Estellen laulu ei kuulu enää, metsän äänimaiseman muodostaa hiljainen humina, joka ei ole aivan tuulta, mutta jotakin sinnepäin kuitenkin.

Reeves yrittää nähdä, kuka äskeisen kommentin heitti, mutta metsä on taas autio. Sen sijaan hänen silmänsä osuvat mustuneen puun runkoon, johon on kiinnitetty kyltti.

Hän kävelee lähemmäs, jotta näkisi, mitä nokeentuneeseen plakaattiin on kirjoitettu. Silti, edes lähietäisyydeltä tekstin lukeminen ei oikein onnistu, noki kyltin päällä on liian paksua ja tahmaista, jotta taidokkaasti kaiverrettu teksti näkyisi. Reeves on kuitenkin aivan varma, että noen alta löytyy tekstiä, sillä täytyyhän siellä sellaista olla! Kuka kiinnittäisi puihin kylttejä, jos niissä ei lukisi mitään?

Reeves kohottaa kättään ja pyyhkäisee sormellaan kylttiä. Tahmea noki väistyy sivuun ja paljastaa alta himmeänä kimmeltävän, virheettömän metallipinnan. Hän lukee tekstin, muttei hetkeen ymmärrä sanoja.

Domenic Rainier Reeves,

Oberkommendant der Combine

Alaisilleen jämäkkä, ylemmilleen aikaansaava

Kaipaamme kykyäsi saada asiat tapahtumaan

Hän lukee tekstin uudelleen ja alkaa saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Onko kyseessä… muistokirjoitus?

Reeves katsoo mustunutta puuta ylemmäs, mutta se ei paljasta oikeastaan mitään uutta. Puu on nokeentunut ja palanut latvusta myöden; tosin Reeves ei näe puun latvaa kokonaisuudessaan, sillä sen palaneet oksankäppyrät katoavat valkoiseen utuun kymmenen metriä hänen päänsä yläpuolella - mutta toisaalta mikään ei anna aihetta uskoa, ettäkö puu olisi mitenkään mystisesti elinvoimaisempi ylempänä. Samaa palanutta runkoa loppuun saakka.

Reeves laskee katseensa ja katselee ympärilleen. Muissakin puissa näkyy kylttejä. Itse asiassa kaikissa niistä. Jokainen niistä on samanlainen, nokeentunut, mutta silti riippuu edelleen suorassa palaneihin puunrunkoihin kiinnitettynä.

Reeves kävelee lähimmälle ja pyyhkäisee kyltistä noen pois.

Domenic Rainier Reeves,

Joy Julia Reevesin (née Bauwens) aviomies

Rakastettu kumppani, luotettu elämän polun tallaaja.

Sinä et kyennyt antamaan minulle sitä mitä toivoin.

Oliko kyltti… Joylta? Reeves saa vastauksensa saman tien, sillä yhtäkkiä hän kuulee Joyn huutavan jossakin lähellä:

“Se saatanan lunttu sotki sinut tähän tahallaan! Miten sinä saatoit tehdä tämän MINULLE? Juuri kun kaikki on viimein kunnossa… juuri kun meidän ELÄMÄMME on mallillaan, se ämmä tuhoaa kaiken…”

Reeves kuulee puolustautuvansa:

“Ei, ei Estelle… hän ei varmasti tarkoituksella…”

“Älä puolustele sitä NARTTUA!” Joy kiljuu.

Mutta riita ei ole nyt, se oli silloin. Ja vaikka Reeves muistaa Joyn suuttumuksen ja tuohtumuksen, sanat kaikuvat menneisyydestä. Ja sinne ne palaavatkin, sillä pian valkea sumu peittää riidan alleen ja on taas hiljaista. Reeves muistaa silti riidan katkeruuden, joka oli ensimmäistä kertaa niin vakava, että Reeves joutui oikeasti miettimään, oliko rikkonut hänen ja Joyn väliltä jotakin pysyvästi.

Tavallaan Reeves ymmärsi Joytä.

Mutta ymmärsi hän itseäänkin. Hän oli rakastunut. Mitä hittoa hän olisi muutakaan voinut? Eikä se Estellen vika ollut. Hän oli tehnyt niin kuin luuli olevan oikein.

Reeves pudisti päätään ja käveli eteenpäin seuraavalle puulle. Se oli lähellä äskeistä hiiltynyttä rankaa, joten ei ollut hämmästyttävää lainkaan, että sekin oli Joylta.

Domenic Rainier Reeves,

Joy Julia Reevesin (née Bauwens) aviomies

Rakastettu kumppani, luotettu elämän polun tallaaja.

Sinä näytit minulle tien, jota en uskaltanut itse kulkea.

Reeves värähtää ja perääntyy tahmaisen askelen. Ja samassa hän kuulee Joyn nauravan. Tämä sanoo jollekin jotakin ja mies vastaa. Reeves ei kuule, kenelle ääni kuuluu tai saa selvää, mitä hän sanoo, mutta intonaatiosta pystyy päättelemään, ettei ääni ole Reevesin. Joyn nauru… se on aitoa ja täynnä hänen helmeilevää iloaan. Tuntematon mies naurattaa hänen vaimoaan ja Joy kuulostaa… onnelliselta?

“Olenko minä… kuollut?” Reeves kysyy itseltään ääneen.

Ja samassa Joy nauraa ja itkee samaan aikaan. Mies lohduttaa tätä ja hetken päästä kyyneleet lakkaavat. Sitten Joy nauraa taas. Jopa surun hetkellä hän tarttuu iloon. Hän ei anna miehensä poismenon latistaa tunnelmaansa, vaan keskittyy nauttimaan niistä elonpäivistä, joita hänellä on vielä jäljellä. Vaikka Reeves onkin jo kuollut, Joy ei ole ja hän aikoo todella ELÄÄ vielä niin pitkään kuin veri hänen suonissaan kuohuu. Hän on sen ansainnut.

Reeves ei yhtäkkiä kestä kuunnella Joytä nauramassa kuolemansa jälkeen vieraan miehen seurassa, joten hän ryntää eteenpäin. Hän valikoi umpimähkään seuraavan puun. Sellaisen, jonka lähellä ei kuulu Joyn ääntä, ei naurua eikä mitään muutakaan. Vain puhetta, papereiden rapinaa, kynien suhinaa… sen sellaista. 

Hän pyyhkii kyltin puhtaaksi.

Domenic Rainier Reeves

Kurssin kolmanneksitoista paras

Erinomainen algebrassa, tyydyttävä kielissä ja politiikassa

Osoitit opiskelijoillemme, että täältäkin voi nousta.

Reeves katselee puuta ja pudistaa päätään. Onko tämä… Yhteiskunnallisten Tieteiden Akatemiasta?

Hän jatkaa eteenpäin, kiertää puulta toiselle. Kylttejä on kymmenittäin, sadoittain… tuhansittain. Yksi niistä on sihteeriltä ja siinä kiitetään hyvästä esimiestyöstä ja ymmärryksestä pieniä virheitä kohtaan. Toinen kuuluu sille pojannulikalle, jonka edestä hän nappasi Estellen silloin satoja vuosia sitten. Hän kiittää Reevesiä siitä, että tämä näytti hänelle iän ja kokemuksen merkityksen. Seuraava kyltti on Thüsseniltä, mutta sitä Reeves ei enää lue loppuun. Paha aavistus alkaa vallata elintilaa hänen sydänalassaan ja niinpä hän pyyhkii kylttejä yhä vimmatumpaan tahtiin. Hänen hunajassa kastellut tahmajalkansa kuljettavat häntä eteenpäin niin hyvin kuin saattavat, mutta se ei ole riittävästi. Hän juoksee ja juoksee, leijuu ja leijuu, kunnes yhtäkkiä alkaa nähdä metsän reunan. Puut päättyvät äkisti kielekkeen reunalle. Reeves hidastaa tahtiaan, sillä hän ei halua vahingossa leijua kielekkeen reunan yli. Sitten hän pysähtyy viimeiselle puulle, vilkaisee sen kylttiä ja toteaa, että se oli hieman erilainen kuin muut. Hän kuulostelee, mutta puhetta ei kuulu. Sen sijaan jostakin alta kuuluu valtaisaa meren pauhua ja kun Reeves vilkaisee kielekkeen reunan yli, hän tosiaan näkee sumun alla välkettä - vilauksen unohduksen mustasta merestä.

Reeves kääntyy katsomaan taakseen, mutta muuta metsää ei enää näy. Kaikkeudessa näkyy vain valkeutta ja se vihoviimeinen puu. 

Se, jolla pitäisi olla jotakin merkitystä.

Reeves nostaa kättään, eikä ylläty enää ollenkaan, että se tärisee. Hän samaan aikaan tietää ja ei tiedä, mitä hänen sormensa noen alta pyyhkäisee esiin. Silti sanat viiltävät, kun hän lukee ne ensi kerran. Toista kertaa ei tarvita:

Domenic Rainier Reeves

Rakkaani

Sinä yritit rakastaa. Enkä minä sinua syytä, ettet osannut.

Laatassa ei ole nimeä, mutta Reeves ei sitä tarvitse.

“Estelle.”

Samassa metsän hiljaisuus täyttyy äänistä: huudoista suoraan Reevesin takaa. Hän kääntyy katsomaan, vaikka tietääkin, mitä tulee näkemään. Hän ei halua katsoa, mutta nyt hänen hunajajalkansa ovat näköjään päättäneet katkaista viimeisenkin sidoksen hänen ydinjatkokseensa: ne toimivat nyt itsenäisesti ja ilkamoidessaan tästä uudesti koittaneesta vapaudestaan ne kääntävät Reevesin ympäri. Katsomaan sitä menneisyyttä, joka hänen takanaan odottaa.

“Mikä teidän roolinne tässä kaikessa on?” mies huutaa. 

Hiljaisuutta, epäröintiä.

“E… en minä… minä vain tulin tänne ja…” Reeves kuulee sanovansa.

“Tunnetteko te tuota naista? Tiedättekö te mitään tästä?”

Reeves näkee kaiken. Näkee Combinen upseerin edessään juuri niin kuin sinä päivänä silloin sairaalassa. Hän tietää, mitä hänen pitäisi vastata. Hän tietää, miten silloin vastasi ja miten väärin se kaikki silloin oli. Miten se vastaus - ja tuhannet samanlaiset vastaukset ennen sitä ja sen jälkeen - olivat tuhonneet kaiken. Ensin Estellen. Joyn. Sitten monta muuta. Ja lopuksi Reevesin itsensä.

Silti Reeves tietää, miten asiat menivät. Hän tietää, mitä vastasi silloin. Ja vaikka hän yrittää huutaa ja estää itseään, nähtävästi hänen äänihuulensakin ovat innostuneet jalkojen itsenäisyystaistelun tuottamasta esimerkistä. Hänen suunsa muodostaa sanat, joita hän heti katuu (joita hän on katunut aina ja ikuisesti sen jälkeen): 

“Ei. Minä en tiedä tästä mitään enempää.”

Ja siinä samassa sumu haihtuu. Se vain… hälvenee sekunnissa kahdessa ja paljastaa kaiken sen, mitä on hetkeä aiemmin kätkenyt. Metsä paljastuu viimeistä nokeentunutta puunrunkoa myöden, mutta nyt lehvästöt eivät enää ole mustia. 

Ne ovat tulessa. 

Reeves näkee, kuinka joka ikinen puu palaa valtaisalla, rätisevällä liekillä ja kuinka ilma hänen ympärillään kohisee kohti palavia latvuksia. Kuumuus on mieletön eikä Reeves ymmärrä, miten ihmeessä ei äsken tuntenut sitä kulkiessaan tämän valtaisan kuvitteellisen infernon alta. 

Reeves perääntyy kielekkeen reunalle. Hän katselee kyynelsilmin metsää, jossa hänen elämänsä latvustot palavat armottomalla liekillä, jättämättä jäljelle mitään. Tulipalot etenevät alemmas ja alemmas, kunnes saavuttavat metallikyltit, jotka alkavat sulaa ja valua kohti maata. Reeves näkee, että lähin puu - Estelle-puu - on myös tulessa ja sen liekit alkavat polttaa hänen ihoaan. Hänen ihonsa muuttuu punaiseksi ja sitten se alkaa käristä mustaksi.

Viimeisenä hänen silmänsä osuvat sanoihin:

Sinä yritit rakastaa. Enkä minä sinua syytä, ettet osannut.

Sitten Reeves oikaisee itsensä kielekkeen reunalle ja hänen autonomiset jalkansa tekevät vielä viimeisen päätöksensä; loikan takana ammottavaan tyhjyyteen ja mustaan, alla pauhaavaan unohduksen mereen.