ESIPUHE & TEKSTINÄYTTEET

Tervehdys taas, uskollinen lukijani!

Joutomaan ritareita aloittaessani olin päättänyt tehdä jotakin omasta kaavastani poikkeavaa. Tällä kertaa halusin luoda tarinan, joka olisi paitsi perinteisen mukaansatempaava ja houkutteleva, mutta samalla myös kepeä ja hauska. Jälkeenpäin ajateltuna voi kai todeta, että tarvitsin itsekin tietynlaista hengähdystaukoa Vihreän helvetin ja Puhtaan veren jälkimainingeissa. Saattaa olla, että lukijanani sinä kaipaat samaa.

Silti: mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan pääsee ja pian totesin, että pelkästään hassunhauska tarina ilman syvempää merkitystä ei olisi ollut sitä ominta itseäni. Jouduin siis luovimaan: toisaalta halusin tarttua nykymaailman omituisuuksiin taas kerran tuoreesta näkökulmasta. Toisaalta halusin myös jatkaa Puhtaan veren aloittamaa perintöä. Jos nimittäin Puhdas veri pohdiskeli sitä, miten vaikea onkaan kasvaa pojasta mieheksi, niin Joutomaan ritarit jatkaa tätä samaa ajatuskulkua vielä askeleen pidemmälle.

Siihen, mitä on olla mies. Niin hyvässä kuin pahassakin.

---

Ensin kuitenkin hetki yhteiskuntakritiikkiä, jos sallit?

Tuo esittämäni kysymys: "mitä on olla mies", tuntuu kysyttynä melko helpolta, eikö? Silti, lähes neljäkymmentä vuotta miehenä elettyäni, tuntuu, että tuon kysymyksen vastaus on äärimmäisen vaikeasti esiin raaputettavissa. Varsinkin nykyisessä mielipideilmastossa, joka vilisee uustermejä "toksisuudesta" "manspleinaukseen", "manspreadingistä" "man-mikä-lie-negatiiviseen-asiaan". Yleisesti ottaen naisellisuus ja feminiinisyys on raikasta ja modernia. Maskuliinisuus tunkkaista ja ummehtunutta.

Ensin on todettava ikävät faktat. On valitettavasti totta, että osa miehisestä toiminnasta todella onkin myrkyllistä, tuhoavaa, alistavaa ja lannistavaa. Olen kohdannut elämässäni miehiä, jotka todella vihaavat naisia ja se, että on myös naisia, jotka todella vihaavat miehiä, ei tee tätä faktaa yhtään helpommaksi kestää. Naisvihaa ON olemassa ja siitä on syytä päästä eroon.

Silti on syytä pitää mielessä, että kaikki maskuliinisuus ei ole suunnattu naisia vastaan. Ja myöskään (vaikka Hesari asiaa kuinka propagoi), naismainen toiminta miehillä ei ole myöskään "uutta maskuliinisuutta". Ei, se on vain feminiinistä toimintaa miehillä. Maskuliinisuuteen kiteytyvä miesenergia ei sinällään ole "toksista" tai haitallista, se on vain erilaista kuin neljännen aallon feministin mielestä olisi suotavaa. 

Mitä se sitten on? Maskuliinisuus, jota en luonnehtisi haitalliseksi? Mieleeni nousee ensimmäisenä asioita kuten aikaansaavuus ja sitkeä yrittäminen, jopa ylivoimaisten vastusten äärellä (feminiinisenä vastapuolenaan pehmeämmät arvot kuten asioiden pohdiskelu ja uusien näkökulmien etsintä). Uskallus, riskinotto, rohkeus ja jopa uhkarohkeus nousevat myös adjektiivilistalle (vastakohtanaan varmistelu, valmistautuminen ja turvallisuushakuisuus). Ja tietysti miehisyyteen kuuluu myös tietynlainen hankittu "sokeus" omille puutteille ja virheille. Kaikki naisia iskeneet tai ulos pyytäneet tietävät kyllä, miten paljon menestystä saavuttaa itsensä liian kriittisellä arvioinnilla. Jos miehet arvioisivat itseään yhtä kriittisesti kuin naiset itseään, ihmiskunta olisi kai kuollut sukupuuttoon jo liitukaudella. Tärkeimpänä oivalluksenani kuitenkin: miehet ovat kaikkea muuta kuin kylmiä. Heidän välittämisensä vain näkyy hieman eri tavalla, ja äkkiä tulkittuna se saattaa jäädä kokonaan havaitsijansa tutkan alle.

Tämä on minun lyhyt sukellukseni aiheeseen, mutta en edes väitä, että se antaa kattavaa kuvaa. Käsitän myös, että on olemassa maskuliinisesti toimivia naisia ja feminiinisesti toimivia miehiä. Se poikkeukset eivät silti mielestäni poista sitä faktaa, että maskuliinisella ja feminiinisellä energialla on eronsa. Ne ovat toivoakseni hyvin tunnistettavissa edelläkuvatuista esimerkeistä.

---

Silti miehisyyden määrittely, vajavaisestikin, on kaikkea muuta kuin helppoa. Tiettyjä "täkyjä" on vuosikymmenien myötä matkaan tarttunut, mutta mihin niistä tarkalleen ottaen keskittyisin? 

Aikani väkerrettyäni sain mielessäni kehitettyä Jakubin, yksin pärjäävän omien teidensä kulkijan, häntäheikin vailla vertaa ja toisaalta ystävän suurella sydämellä. Miehen, joka ei vihaa, vaan rakastaa naisia ja sitä, mitä miehen ja naisen yhteys voi olla. Toisaalta samasta lähteestä ammensin myös Vittu-Sergein: kokopäiväisen verbalistin ja tuon osapäiväisen mekaanikon, jonka hauraan mielenterveyden oli kai lopultakin murtanut hieman liian monta poikki väännettyä kannenpulttia. Nämä hahmot voivat taipua helpoiksi karikatyyreiksi, mutta silti näiden hahmojen luonnehtiminen vain muutamalla adjektiivilla ei tekisi oikeutta heille. Vielä vähemmän se tekisi kunniaa heidän esikuvinaan toimiville tuhansille miehille, jotka tänäkin päivänä tekevät pyyteettömästi työtä perheidensä, rakkaidensa, yritystensä, yhteiskuntiensa ja koko maailman eteen.

Nyt feministisempi lukijakaarti jo nostaa kulmiaan: missäpä on se naisen paikka sitten? Nyrkin ja hellan välissä? Sängynlämmittäjänä ja lasten kaitsijana?

Tässä kohtaa on syytä marssittaa esille myös Gita Svoboda, mystinen nainen joutomaiden aroilta. Gita on kaikkea muuta kuin pehmeä kodinhengetär: aikaansaava seikkailija sitäkin enemmän. Hänen sitkeytensä ja luonteenlujuutensa yllätti minutkin tarinaa ensi kerran kokiessani. Ja erityisesti se, miten syvä voikaan olla naisen sydän: miten paljon salaisuuksia se piilottaakaan sisälleen. Toisaalta mieleen nousee myös mystinen Alessandra; Prahan klubilta mukaan tarttunut leidi, joka laittaa Jakubille jauhot kurkkuun useammallakin kuin vain yhdellä tavalla. 

Miehet ja naiset  (niin kirjoissani kuin tosimaailmassakin) ovat pääsääntöisesti hyvin erilaisia. Erilaisuuden voimasta syntyy väkevämpi keitos. Ja siitä nimenomaan pitäisikin mielestäni olla kyse naiseudessa ja miehuudessa. Ei toisen sukupuolen nujertamisesta tai alistamisesta... vaan päin vastoin molempien sukupuolien luonnollisen olemassaolon tukemisesta parhaalla mahdollisella tavalla. 

Silti, nimenomaan tässä nykymaailma vahvoine feministisine tendensseineen menee pahasti vikaan. Sukupuolten tasa-arvo kun ei toteudu sillä, että miehistä tehdään naisia. En usko, että naiset edes suurimmilta osin haluaisivat sitä. Kyse on nähdäkseni puutteellisesta ymmärryksestä, jota ruokkii vielä sekin, että miehet harvemmin sanoittavat omia ajatuksiaan sillä tavalla, että naiset saisivat kokonaisuudesta kunnollisen käsityksen.

En usko, että tästä dilemmasta päästään eteenpäin ilman, että miehet yrittävät avata ajatteluaan. Vastaavasti tiedän, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan sen pariksi tarvitaan kuuntelijaa. Naisten ymmärrys miehisyydestä täytyy saada nostettua vähintään samalle tasolle kuin mitä nykymiehillä se on naiseudesta. Tämä teokseni on oma yritykseni sysiä maailmaa kappaleen verran tuohon suuntaan, lähemmäs aitoa ymmärrystä ja ihmisenä olemisen tukemista - sen sijasta, että vedämme toisiamme syvemmälle mutakuoppaan kiistelemällä sukupuolten eroista (niitä on) ja mitä ne lopultakaan tarkoittavat (aika paljon).

---

Silti - koska juuri aloituskappaleessa kerroin tehneeni tällä kertaa jotakin erilaista, en jatka yhteiskunnallista tekstiä tämän pidemmälle. Sen sijaan haluan lausua vielä muutaman ihmisenmittaisen sanan siitä, mikä liian usein jää kaiken maailman "toksisuuspuheen" jalkoihin.  Nimittäin haluan vielä lausua muutaman sanan miehisestä välittämisestä ja siitä, kuinka se on nykyään aivan liian aliarvostettua.

Joutomaan ritareiden keruutalli 15 ei pyörisi hetkeäkään ilman kiroilusta sakeaa, mutta silti äärimmäisen motivoitunutta henkilöstöä. Asialliset hommat hoidetaan, vaikka sitten yömyöhään ja käsi veressä. Pakko on, koska keruuvaunu, Millie, pitää jälleen kerran saada tienaamaan. Tällaisessa ilmapiirissä on oikeastaan aivan sama, onko tuohon toimintaan osallistuvilla henkilöillä jonkinlainen risti kannettavanaan. Armon saavat niin Läskipää-Toma (vesipää), Runoilija (puhevika), Jakub (hedonisti) sekä niin Läkkipelti-Lev (kiskonta ja yleinen pervoilu)  kuin Pitkä-Pavlakin (joka pelaa poikien kannalta väärään maaliin). Pätkivä puhekone tai heikosti sytyttävä ajatteluapparaatti eivät varsinaisesti haittaa silloin, kun on kyseessä "tosi paikka" (lainatakseni Tomaa). Olennaisempaa on, että kaikki tekevät parhaansa ja pyrkivät kiivaasti kohti yhteistä maalia. Tällöin mikään tavoite ei ole mahdoton, mikään aikajana liian tiukka... ja toisaalta, oman tallin kaveria puolustetaan niin turnajaisissa, joutomaalla kuin baarilattiallakin siinä vaiheessa, kun tilanne alkaa tosissaan eskaloitumaan.

Ei sovi myöskään unohtaa kirjan toista päätähteä, Millietä. Tuota kiiltävänpunaista autoa, jota Jakub ylläpitää jo kolmannessa sukupolvessa. Pieteetilä ylläpidetty auto on paitsi osoitus Jakubin keruutallin teknisistä kyvyistä, mutta myös ääneen lausumaton kiitos edeltäville sukupolville siitä, että nämä ovat mahdollistaneet sellaisen keruuvaunun syntymisen ja olemassaolon. Ei ole vaikea kuvitella, kuinka Millietä joutomaalla luotsaava Jakub on autossa paitsi yksin, mutta myös kaikkien aiempien sukupolviensa edustajien kanssa. Se, jos mikä, on miehinen arvonanto ja tunteenosoitus edesmenneille perheenjäsenille. 

Vaikkei sanaakaan tästä sanota koskaan ääneen... niin silti kaikki se on olemassa. Piilossa siinä ääneen sanomattomassa kudoksessa, jonka ohi on niin helppo kulkea maailmassa, joka ei koskaan hiljene loputtomasta tunnepuheesta.

Joten lopultakin: tämä kirja on kaikille niille miehille, jotka ovat ylpeitä miehuudestaan.

Ja tämä kirja on myös kaikille niille naisille, jotka haluavat ymmärtää miehien outoa ajatusmaailmaa.

Tervetuloa, pöytä on katettu.

“Siirtojoukot, tässä Punainen Skorpioni, kuuntelen.”

Radion tangentti päästi metallisen naksahduksen. Kaiutin toisti hentoisen kohahduksen ääniaaltojen vapautuessa vastapuolen radistin käyttöön. Jakubin katse kohosi taajuusvalitsimesta Millien taustapeiliin. Toistaiseksi se näytti ainoastaan iltahämärään laskeutuvaa joutomaan metsää peilin kromisesta kehyksestä toiseen. Vielä auton takaa eivät kajastaneet jahtaavan ajoneuvon valojen pimeyttä leikkaavat keilat. Aarniometsä ympärillä pysytteli sekin täysin liikkeettömänä. Sen äänimaisema oli eleetön ja rauhallinen. Alkuyöisen metsän äänettömyys jätti auditiivisen estradin yksinoikeudella tuon yön äänistä suvereeneimmalle: ikuisuuksia sitten valmistetun Fordin V8-moottorille. Rauhallisen tyhjäkäynnin hörpötykseen yhdistyi silloin tällöin kuuluva naksahdus, kun rosteripakosarja jäähtyi viileässä kesäillassa. 

Mistään ei kantautunut ylimääräisiä ääniä. Peilissä ei näkynyt horisontin puurajaa leikkaavia valokiiloja.

Ainakaan vielä.

Se oli hyvä, mutta toisaalta myös ongelma.

“Helvetti, missä ne oikein kuppaa?” Jakub ärähti ja tarttui uudelleen radion mikrofoniin: “Siirtojoukot, tässä Punainen Skorpioni, kuuleeko siellä kukaan?”

Hän tiesi kyllä varmistaneensa asian jo ainakin viisi kertaa, mutta kääntyi silti jälleen kerran kohti Millien diagnostiikkapaneelia. Edelleen merkkivalot kertoivat sen täsmälleen saman tarinan kuin kaikilla edellisilläkin kerroilla. Hänen pitäisi nököttää keskellä valkoista aluetta ja koska lähin ekskluusioalue oli jäänyt taakse jo kilometrejä sitten, kaiken pitäisi olla kunnossa. Tässä syrjäisessä joutomaan kolkassa säteilytason ei pitäisi merkittävästi häiritä radioliikennettä, mutta siitä huolimatta huoltojoukkojen radisti tuntui leikkivän kuurupiiloa staattisen häiriökohinan takana.

Jakub odotti vajaat puoli minuuttia, silmät tiukasti taustapeilissä ja korvat herkkinä kuulostelemassa avonaisesta sivuikkunasta kantautuvia korven ääniä. Keskimääräistä tiukemmasta korvienhöristelystä huolimattakaan mitään ei kuulunut. Ei tässä autiossa maailmassa. Ainoastaan yksinäinen huuhkaja huhuili jossakin ja sitten senkin ääni peittyi tyhjäkäynnin taustamurinan alle.

Pakosarja naksahti tavallista kuuluvammin.

Hiljaista siis oli, mutta kuinkahan kauan sitäkin riemua sitten riittäisi? 

Valitettavasti ääniaallot radiotaajuuksilla olivat aivan yhtä kuolleet kuin metsä Jakubin ja Millien ympärillä.

Jakub tarttui taas radion mikrofoniin.

“Siirtojoukot, vastatkaa nyt! Tässä on vähän hätä kädessä, minulla on lasti kyydissä, rosvo perässä eikä yhtään ammusta - - “

“Siirtojoukot kuulee, Punainen Skorpioni”, radio vihlaisi katkaisten Jakubin lauseen keskeltä. “Tässä on nyt vähän ongelmaa. Läskipää-Toma lähtee sinun suuntaan, muille autoille on tiedotettu, mutta kukaan ei ole kovin lähellä. Enempää ei juuri nyt liikene. Onnea matkaan.”

“Vittu!” Jakub kirosi ja paiskasi mikrofonin johtoineen päivineen Millien apukuskin jalkatilaan. Kapula kolahti vihaisesti paljasta tulipeltiä vasten ja hinautui sitten käppyräjohtonsa kiskomana hieman takaisinpäin. 

Läskipää-Tomasta ei olisi ratkaisemaan Jakubin kiperää tilannetta. Tämä oli aurankuljettaja, joka ei ikinä pärjäisi taistelukosketuksessa. Ja juuri sillä hetkellä Jakub olisi tarvinnut avukseen pari nopeaa hyökkäysvaunua - mielellään panssaroituina, mutta ilmankin olisi käynyt. Ainakin ihan mitä vain muuta kuin Läskipää-Toman jättimäisen maastokuorma-auton, josta ei olisi uhkaa kenellekään muulle kuin metsän hömötiaisten pikkuruisille keuhkoille. Toma voisi korkeintaan raahata hänen hiiltyneen ruumiinsa ja Millien palaneen raunion takaisin Linnakkeeseen jonnekin päin Prahan muistojen katuja.

“Mitäs tuumaat, tyttö?” Jakub kysyi Millieltä. “Onko onni myötä?”

Millie ei tietenkään vastannut. Jos siis Fordin 427 kuutiotuuman kahdeksansylinterisen tasaista, kiirehtimätöntä tyhjäkäyntiä ei osannut pitää vastauksena. Mitä se tietyllä tavalla kyllä oli, kyllähän Jakub nyt autonsa tunsi.

“Sitähän minäkin, tarttee vissiin - -”

Siinä samassa metsän pimeys väistyi kertalaakista. Kapean, lähes umpeen kasvaneen metsäautotien mutkan takaa kaarsi esiin se, jota Jakub oli koko ajan odottanut - ja pelännyt.

Ajovalot.

Hänen vainoojansa oli löytänyt hänet.

“Ja sitten mentiin!” 

---

Jakub painoi kaasua ensin varovasti, sillä Millien moottorin väännöllä oli paha tapa kaivaa vetävät pyörät maan sisään, mikäli sille antoi pienenkin mahdollisuuden. Fordin väkivahva kone nosti kierroksia yskimättä ja heti, kun Jakub sai vaunuunsa edes jonkin verran liikettä, hän uskalsi painaa kaasun syvemmälle. Millien perä irtosi saman tien ja haki pitoa rauhallisella heiluriliikkeellä vasemmalta oikealle. Tien hiekkaisella ja osin karikkeisella pinnalla sellainen oli täysin odotettavaa, eikä hämmästyttänyt Jakubia pienimmässäkään määrin. Hän oli tuntenut Millien koko ikänsä, eikä mikään mitä auto teki, varsinaisesti enää yllättänyt häntä.

Mutta ajovalot lähestyivät. 

Ja ne tulivat kovaa.

Jakub vilkaisi taustapeiliin ja täsmälleen tuolla hetkellä ajovalojen yläpuolella - suunnilleen siellä, missä takaa-ajavan auton katto sijaitsi - välähti kirkas valosalamoiden sarja. Ja käytännössä välittömästi Jakub kuuli, kuinka Millien panssaroidusta takakontista kilisi sarja kimmokkeita vasemmalle ja oikealle. Vaikka Jakub kuuli jo äänestä, että takana tulevaan autoon oli asennettu ikuisuuden vanha ShVAK-tykki jostakin universumin alkuräjähdyksen tienoilta, sen kaksikymmentämillisten kuulien ropina sai vaistomaisesti painumaan syvemmälle penkissä. Panssarointia tai ei, niin ei sellainen ropina tuntunut kai koskaan erityisen kivalta. Erityisen vähän se huvittaisi, jos joku onnekas kuula sattuisi löytämään reitin läpi Millien peräpanssaroinnin hitsaussaumojen.

“Helvetti!” Jakub mutisi ja painoi kaasua syvemmälle.

Millien jo kertaalleen rauhoittunut perä haki sorapinnalla uudelleen pitoa. Sitten heijaus lakkasi, kun vauhti nousi toiselle sadalle. Näppärällä sormiotteella Jakub haki nelosvaihteen silmään lähestulkoon kaasua nostamatta. Samaan aikaan peräpeilissä takaa-ajaja antoi tykkinsä laulaa ja uusi sarja ropisi auton perään - tuottamatta edelleenkään sen suurempaa vahinkoa. Maalipintaan luodit kyllä jättäisivät ikävän jäljen. Ja jonkun nekin olisi taas paikattava.

“Minä niin tiesin tämän, enkös vain?” Jakub mutisi. “Minä vittu soikoon tiesin, että tästä tulee sanomista. Minä sanoin Leville, ettei pitäisi hakea näin pitkältä näin myöhään. Että sana kiirii ja aurinko ehtii laskea. Mutta perkele, kun ihmisen pitää olla ahne.”

Ja vaikka nyt Jakub kirosikin itseään, hän oli itselleen myös armollinen. Hän ymmärsi Levin (ja tietyssä määrin oman itsensäkin) ajatuksenjuoksua. Raha ratkaisi ja tästä keikasta oli luvattu hyvät hillot. Korunoiden kilinä sai useimmat vastaväitteet vaimenemaan - silloinkin, kun olisi ollut viisasta vielä harkita hetki.

Mutta nämä filosofiset pohdinnat oli syytä jättää toiselle päivälle. Takana kiirehtivä bandiitti haistoi epäilemättä veren ja koska Millien panssarointi tekisi kaukaa ammuttujen sarjojen ropsimisen koko lailla turhaksi, tällä oli kaiketi vakaana aikomuksenaan saada kanuunan ammukset lähetettyä matkalleen lähempää. Silloin niiden iskuvoimasta olisi vielä enemmän jäljellä, jolloin onnekas osuma saattaisi porata itsensä Jakubin kannalta aivan väärään paikkaan.

Painaessaan kaasua ja yrittäessään pitää Millien tiukasti kiinni metsäautotien karikkeisessa pinnassa, Jakub koetti paikantaa omaa sijaintiaan. Hän muisti repineensä takaa-ajajaan etäisyyttä jossakin määrin asfaltoidulla päätiellä, kääntyneensä sitten kapeammalle ajouralle metsään ja kääntyilleensä vasemmalle ja oikealle niin pitkään, että ajovalot hänen takaansa olivat hävinneet. Joten… missä päin hän oikeastaan olikaan ja missä päin oli Linnake? Praha oli tällä haavaa hänen ainoa toiveensa, sillä näillä synkillä sydänmailla ei tavanomaisesti seikkaillut edes kaukosuojapartioita ja radion puheista päätellen siirtojoukkojen muut kuskitkin tuntuivat vaihteeksi neppailevan kiveksiään jossakin ihan muilla mailla.

Uusi sarja ropisi ilmoille ja jo pikatykin äänestä Jakub kuuli, että nyt sarja lähti entistä lähempää. Bandiitin tähtäys oli kuitenkin huono, sillä sarja suhisi Millien oikean kyljen sivuitse. Kimmeltävät valojuovat ropisivat männikköön ojan toisella puolella ja siellä niiden ainoaksi tuhoksi rajoittui yksi keskipaksu, puolilaho runko. Harmi kyllä, mänty lähti kaatumaan poispäin tiestä sen sijasta, että olisi katkaissut tien Jakubin takaa, eikä sekään siis auttanut Jakubin pakoa tippaakaan. 

Takana tulevan pirulaisen tähtäystä vaikeuttaakseen Jakub alkoi mutkitella vasemmalle ja oikealle koko kapean tien leveydeltä. Samalla hän yritti katseellaan paikantaa, mistä ihmeestä auringon viimeinen kehrä oikein kajastaisi. Sen perusteella hän voisi päätellä, mistä länsi löytyisi. Hänen oli pyrittävä pitämään auringonlaskun värjäämä taivaanranta oikealla puolellaan, koska silloin kokka osoittaisi kohti etelää ja kohti Linnaketta.

Samassa hiekkatie kääntyi loivasti vasemmalle ja kääntäessään rattia Jakub tunsi, kuinka väkivahva Fordin kone potkaisi takarenkaat irti alkaen puskea Millietä sivuttain. Hän hellitti kaasua hieman - ei paljoa, sen verran vain, että isovarvas oikeni - ja saman tien Millie nappasi peränsä uudelleen kiinni ja luisto oikeni. Takaa-ajaja ampui ilmoille uuden sarjan, mutta se kimmahteli tehottomasti peräpanssariin.

“Et saatana viitsisi rikkoa sitä maalipintaa” Jakub mutisi. Hän oli vasta viime viikolla maalauttanut koko auton kauttaaltaan uudelleen kirkuvan punaiseksi. Läskipää-Toma ja Vittu-Sergei olivat aukoneet päätään koko hankkeen ajan ja kyseenalaistaneet koko homman mielekkyyden varsin graafisella tavalla (erityisesti Vittu-Sergei, joka oli ansainnut liikanimensä hyvästä syystä, eikä tuo syy liittynyt todellakaan hänen menestykseensä naisten kanssa). Sergein mukaan oli rahanhukkaa maalauttaa keruuvaunua, koska niitä kuitenkin ammuttaisiin, kolhittaisiin, rikottaisiin ja tuhottaisiin joutomaalla lähestulkoon päivittäin. 

“Mutta ei Millietä”, Jakub oli tuolloin sanonut ja jatkanut Millien maalaamista spraypurkkien ja pienen kynsilakkasiveltimen avulla. 

Ja hieno autosta oli taas tullutkin - kuin uusi. 

Mutta se oli ollut silloin, tuona kauniina ja turvallisena päivänä Linnakkeen muurien sisäpuolella ja nyt tilanne oli toinen. Vaarallisemmassa nykyhetkessä tuo tuntematon persläpi puhkoi auton vastaviimeisteltyyn maalipintaan aivan uusia ilmastointireikiä. Aivan välittämättä siitä, kuinka ikävä homma niiden reikien umpeen hitsaaminen taas olisi. Ja minkä ihmeen vuoksi?

Jakub käänsi katseensa takapenkille, jossa matkasi turvavöihin sidottuna kaksi isoa laatikkoa joitakin sähkömekaanisia komponentteja, joiden käyttötarkoitusta hän ei tiennyt eikä edes halunnut tietää. Ne hänen oli pitänyt noutaa Leville kahdensadan kilometrin päästä ja ne hän oli myös noutanut pahoista ennakkoaavistuksistaan välittämättä. Ilmeisesti joku jossakin oli kuitenkin vuotanut tiedon väärille tahoille ja nyt joku toinen jostakin oli innostunut lastista, josta Jakub ei sinällään olisi vähää välittänyt. 

Mutta toimeksianto oli toimeksianto, ja niin vähän kuin Jakub noista muovin ja metallin seoksesta valmistetuista laitteista ymmärsikään, hän aikoisi pitää oman osuutensa diilistä ja toimittaa lastinsa Linnakkeeseen mitä kiireimmin. Jos siis vain Luoja ja Millie sallisivat.

Sarja kajahti taas ilmoille.

Ja bandiitti. Eipä unohdeta sitä perkelettä.

Olisi ollut kiva edes tietää, miksi tässä tilanteessa oltiin? Mikä noista valkoharmaista, muovisista möhkäleistä teki niin haluttuja? Ne eivät olleet erityisen kalliin näköisiä eikä Jakub ymmärtänyt niistä muuta kuin, että ne liittyivät jotenkin sähköön ja siinä se sitten olikin. 

Yleensä Jakub ei tiennyt, koska kyseli ainoastaan rahan perään. Ja vielä harvemmin hänelle lastista mitään vapaaehtoisesti kerrottiinkaan. Eikä se yleensä haitannut häntä.

Muuta kuin sellaisilla hetkillä. Olisi ollut ihan kiva tietää, miksi oli juuri kuolemaisillaan.

Uusi sarja ropisi taas takakontin panssariin ja muutama sivulle ajautunut myös takakontin panssarilasiin. Jakub erotti osumatyypit korvakuulolta. Teräkseen osuvat luodit päästivät osuessaan kovapintaisemman kilahduksen, kun taas panssarilasiosumat rusahtivat ilkeästi aivan kuin jään pinta askeleen alla. Samassa Millien perä haki taas sivulle, Jakub korjasi luiston kaasuvarvastaan hellittämällä ja heti, kun auto asettui, hän painoi kaasun entistä syvempään. Edessä nimittäin näkyi pieni suoranpätkä. Ikävä kyllä, sen toisessa laidassa kajasti neulansilmämutka vasempaan. Mutkan jälkeen tie lähti nousemaan kohti kukkulaa, joten todennäköisesti neulansilmiä olisi lähitienoilla tuhka tiheään. Ja se tiesi huonoa Millien kaltaiselle raskaalle sotaratsulle, joka joutui ottamaan mittaa huomattavasti kevytrakenteisempaa hyökkäysvaunua vastaan täydessä lastissa. Takaa kohti rynnivä pikkupiru saattaisi hyvinkin kuroa hänet kiinni mutkien aikana.

No, sille ei nyt voisi mitään.

Onneksi suoralla Millie oli aivan omaa luokkaansa ja niinpä auton nopeus kohosi taas pitkälle päälle toisen sadan. Vainolaisen valot alkoivat jäämään ja bandiitti lakkasi ampumasta. Silti Jakub tiesi sellaisen onnen vain väliaikaiseksi. Neulansilmämutka lähestyi ja vaikka Jakub jätti jarrutuksen aivan viime tinkaan, hän tiesi, että auton kiepauttaminen satakahdeksankymmentä astetta ja vauhdin kerääminen ylös lähes nollasta ottaisi oman aikaansa.

Varsinkin, kun auto oli täynnä noita harmaita sähkömekaanisia härpäkkeitä, joita kai kontaktoreiksi nimitettiin.

Sitten oli aika keskittyä. Jakub siristi silmiään ja luki tien pinnan, etäisyyden ja mutkan tiukkuuden ja teki ratkaisunsa. Noin kahta sataa metriä ennen neulansilmää Jakub survaisi jarrun pohjaan. Millien keula sukelsi kolmisenkymmentä senttiä alemmas iskunvaimentimien painuessa kasaan samalla kun terästonnien massa siirtyi eturenkaiden varaan. Hyödyntäen keulan niiauksen luomaa painonsiirtymää Jakub käänsi ratin reippaasti vasemmalle ja antoi auton puskea renkaat lukossa miltei mutkaan saakka. Sen jälkeen hän pompautti jalan jarrulta kaasulle ja Fordin väkivahva moottori hoiti loput. Voimakkaasti keventynyt tonniluokan perä kiepahti keulan editse kuin ballerina ja niin Millie liikkui taas keula oikeaan suuntaan. Jakub hellitti kaasua, tunsi takarenkaiden löytävän pidon, ja sitten vauhti alkoi taas kasvaa.

Mutta siinä samassa ShVAK lauloi taas, sillä kertaa vasemman etukulman suunnasta. Luodit hakkasivat peltiin kuin nippu maailman äkäisimpiä peltikärpäsiä ja kyljen suunnasta niiden pysäyttämiseen ei ollut varattu paksuja teräslevyjä. Ehei - luodit ropisivat kevyempään panssariin ja tietty - sen läpäistyään suoraan konetilaan. Jossakin pirstaloitui lasi.

Millie ruopaisi sähäkästi ja lähti kapuamaan pitkin rinnettä. Jakub vilkaisi alemmalla tiellä neulansilmään kiitävää varjoa ja tunnisti siluetista auton mallin: vanha Barracudahan se siinä - oranssi tai kellertävän punainen, hämärässä oli vaikea nähdä - mutta aivan varmasti rosvoauto, ei todellakaan kukaan Linnakkeen sisältä.

Ei sillä, että hän olisi sitä epäillytkään. Keruukuskit eivät ampuneet toisiaan, sellaisesta päätyi hyvin pian itsekin köyden jatkoksi Vltavan varteen.

Jakub haki sormillaan isompaa vaihdetta silmään nostaen kaasua vaihteiden välissä vain hienokseltaan, juurikaan kytkintä käyttämättä. Se oli aivan tavanomainen ‘vaihteen lennätys silmään’, jota hän oli tehnyt tiukoissa paikoissa noin miljoona kertaa aikaisemmin. Mutta tuolla kerralla jokin meni toisin kuin tavallisesti: heti kun vaihteisto imaisi nelosen sisään, varoitussummeri kromisessa paneelissa surahti. 

Salamana Jakubin katse siirtyi diagnostiikkatauluun, jonka kirkkaan vihreänä loistavaan valojen mereen oli ilmaantunut yksi ainokainen punainen valo. 

Öljyn pinta.

“Voi helvetin perseen saatana”, Jakub kirosi kuin Sergei parhaimmillaan, sillä hän arvasi pahimman juuri tapahtuneen. Äskeinen laaja sivuluisu oli paljastanut Millien lähes suojattoman sivustan sekunniksi tai kahdeksi ja ShVAK oli armotta hyödyntänyt onnenkantamoisen. Pikatykin luodit olivat ilmeisesti poranneet reiän öljypohjaan, lauhduttimen letkuun tai jonnekin sinne, minne yleisesti ei kaivattu kahdenkymmenen millin pikatykin repaleisia reikiä. Millien V8 ei kauaa ilman voitelua hyrisisi, se oli varma se. Mutta vaikka kokenut mekaanikko olikin - ja tunsi Millien kuin omat taskunsa - edes Jakub ei uskaltanut veikata, kuinka pitkään kone itse asiassa pyörisi ilman voitelua. 

Minuutin? 

Kaksi?

Vaikea sanoa.

Oli joka tapauksessa selvää, että tilanne oli muuttunut huonosta kriittiseksi yhdellä ainoalla epäonnisella osumalla.

Tähänkö tämä nyt päättyy? Jakub ajatteli lohduttomana. Hän oli hädin tuskin parikymppinen. Juuri ja juuri aikuinen. Hän olisi mieluusti elänyt vielä tovin, jos toisenkin. Mutta nyt…

Radiokapula särähti apukuskin jalkatilassa. Jakub höristi korviaan: olivatko huoltojoukot sittenkin - -

“Aja kilometri eteenpäin ja ohjaa rampista sivuun.”

Naisääni oli Jakubille täysin tuntematon - sen verran pystyi päättelemään muutamasta, huolellisesti lausutusta sanasta. Eikä ihme, sillä Linnakkeen huoltojoukkoihin ei yleensä hakeutunut naisia. Ei edes radisteiksi. 

Ilmeisistä syistä, Jakub mietti kumartuessaan kohti apukuskin jalkatilaa.

“Mitä?” Jakub kysyi heti, kun sai harottua kapulan taas kouraansa.

“Kai sinä nyt puhetta ymmärrät, hölmö? Kilometri eteenpäin ja rampista sivuun!”

Jakub viskasi kapulan takaisin lattialle ja vilkaisi taustapeiliin. Oranssi Plymouth roikkui parinsadan metrin päässä kuin peräpukama. Se ei laukonut tykillään - taivaalle kiitos siitäkin pienestä onnesta - mutta kaipa sekin näki Millien vuotavan elämännestettään pihalle suurina, mustina sylkäisyinä. 

“Vielä vähän, kultapieni”, Jakub mutisi ja painoi Millien kaasua syvemmälle. Fordin isolohko kurisi kuin kehräävä kissa ja kiskoi Millietä voimalla eteenpäin. Vauhti kiihtyi jälleen ja oli aivan kuin kirkkaana loistava punainen varoitusvalo olisi kertonut jostakin aivan toisesta todellisuudesta. Jakub kuitenkin tiesi, että kun öljy loppuisi, se loppuisi kertakaikkisesti. Öljynpaine romahtaisi ja sen jälkeen…

No, oliko sillä väliä, jos hän olisi muutenkin piakkoin vainaa?

Barracuda alkoi uudelleen jättäytyä taaemma ja samassa Jakub näki, mitä radion mystisen äänen oli täytynyt tarkoittaa. Hiekkatiestä erkani toinen tie, ilmeisesti rampin lahonneet jäänteet. Mitäpä pätkä olikaan aikaisemmassa elämässään ollut, niin nykyisellään se oli vain onneton kinttupolku. Kuitenkin se oli jokseenkin hoidettu ja laidoiltaan täysin puuton. Se ohjautui jonkinlaiseen solaan. Ehkä solasta löytyisi jokin suojapaikka, johon Millien voisi ajaa piiloon. Toki, siihen tarvittaisiin vähän välimatkaa, mutta Barracuda peräpeilissä vaikutti koneeltaan melko laiskalta eikä tahtonut oikein pysyä perässä heti, kun Millie vain pisti vähänkään töpinää tiskiin. Joten ehkä, jos hän oikein survoisi, niin…

Sitten risteys oli siinä ja Jakub reagoi salamana. Hän ohjasi sivuun. Millien perä seurasi pitkässä luistossa pienen nyppylän laelle. Sivuttaiskiihtyvyys teki ilmeisesti höpöä moottorissa vielä loiskuvalle öljylle, sillä samassa summeri rääkäisi kuin tapettava pieneläin. Punainen varoitusvalo alkoi vilkkua Jakubin silmäkulmassa. Kirkunasta ja valodiskosta välittämättä Jakub ohjasti Millien kukkulan laelle, sen päällä näkyvän pienen pompun päälle ja…

Silloin öljynpaine romahti. Ei laskenut, ei tippunut - vaan putosi kuin irti laskettu kivi suoraan mittarin nominaalialueelta täyteen nollaan. Täysteholla kehräävä kasa Fordin metallia jaksoi pyöriä ilman voitelua sen sekunninkymmenyksen, jonka Millieltä kesti päästä nyppylän laen toiselle puolelle. Sen jälkeen jokin jossakin hirtti kiinni ja kone jurnahti täydelliseen jumiin. Se tietysti oli suhteellisen raskas tempaus - pysäyttää nyt sellainen kasa valtoimenaan liikkuvaa metallia mielipuolisen lyhyessä aikayksikössä - ja niinpä seuraavassa sekunninkymmenyksessä Fordin takorautainen kampiakseli katkesi ja sylki kolmos-, nelos- ja kuutossylinterin kiertokanget läpi lohkon seinästä. 

Sitä Jakub ei tietenkään voinut nähdä - eikä olisi oikein ennättänyt katsellakaan, sillä siinä vaiheessa Millien takapyörät olivat jo täysin lukossa. Ja koska vauhtia oli vielä pitkälti yli sataneljäkymmentä, lukittunut takapää taittoi valtavan, kiiltävänpunaisen keruuvaunun tien pinnalle poikittain. Jakub polki kytkintä ja pyöritti rattia raivolla vastaohjauksen suuntaan, mutta myöhäistähän se auttamatta oli. Vastustamattomasti Millie liukui ulos tieuralta, kohti kivikkoista piennarta - ja tippui sitten sen yli. Jakub tunsi vatsanpohjassaan selkeän putoamisen tunteen, kun Millien eturenkaat irtosivat maan pinnasta. Lyhyen, kohti ojanpohjaa suuntautuvan ilmalennon aikana Millien keula ehti painua sen verran alaspäin, että auto tapasi pientareen kovan kivikon hieman alaspäin viettävässä kulmassa. Lyhyen tajuissaan olemisen hetken aikana Jakub ehti tajuta vielä sen, kuinka Millien oikea etukulma pomppasi ylös - taittui kohti taivaita kuin sarana - ja sen jälkeen matkanteko päättyi valtavaan lasien sälähdykseen ja metalliseen rysähdykseen.

Ja tietenkin täydelliseen, kaikenkattavaan pimeyteen.

Ilta jatkui suunnilleen samaan tapaan tasan kello yhteentoista saakka. Tuolla kellonlyömällä - joka oli niin tarkka, että se jälkikäteen ajateltuna se tuntui tahdistetulta - tapahtui käytännössä kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä oli huomattavasti vähemmän aikasidonnainen: heidän pieni porukkansa alkoi siinä kohtaa olla melkoisessa laitamyötäisessä. Se tosin kuului asiaan, ja olisi tapahtunut toisenakin iltana silkalla tottumuksen tuomalla automaatiolla.

Toinen asia sen sijaan tapahtui tarkalleen tasatunnilla. Jakub pisti sen merkille, sillä hän sattui vilkaisemaan kelloa juuri tuolla hetkellä ja näki, kuinka sekuntiviisari siirtyi yhdessä minuuttiviisarin kanssa yläasentoonsa. Känninsäkin läpi hän havahtui tapahtuman epätodennäköisyyteen - sillä mikä oli todennäköisyys katsoa kelloa juuri tunnin vaihtuessa? Tietysti olettaen, että vilkaisu kesti puoli sekuntia ja että sekunteja oli tunnissa 3600 kappaletta, niin potentiaalisia hetkiä oli 7199, jolloin kello ei vaihtuisi tasatunnille sitä vilkaistessa ja vain yksi, jolloin se vaihtui. Jos keskimääräisen ryyppyillan aikana kelloa katsoi kymmenisen kertaa ja jos kuski kävi kunnolla tuulettumassa vähintään kerran kahteen viikkoon, pitäisi baarissa käydä notkumassa kolmekymmentä vuotta, ennen kuin sellainen sattuma osuisi kohdalle puhtaan aritmetiikan perusteella. Sellainen matemaattinen epätodennäköisyys sai Jakubin siinä kohtaa jo melko kännisen mielen siinä määrin haltioihinsa, että hän miltei unohti hetkeksi säkenöiväsilmisen Alessandran. Mutta onneksi tuo etanoliavusteinen unohtamisen hetki jäi lyhyeksi ja jo ennen kuin kellon viisarit olivat siirtyneet viittä sekuntia yli tasan yhdentoista, Jakub muisti seuralaisensa.

Hän oli juuri kertomassa havainnostaan Alessandralle (joka tuskin olisi jaksanut asiasta kiinnostua aivan yhtä syvällisesti), kun hänen lauseensa katkesi ensimmäiseen tavuun. Jostakin kajahti kovaääninen lause, joka oli riittävän voimakas poikkaisemaan Jakubin aivokuoressa muodostuvan ajatuksen kahtia. 

“Täällähän kokoontuukin oikea aivokääpiöiden klubi!” ääni narahti. Miehen ääni oli kyllä kova, mutta varsin epämiellyttävä. Se oli kuin jonkin väreilevä-äänisen pikkupirun vinkumista suoraan puhevikaisten helvetistä.

Epämiellyttävyytensä lisäksi tuo ääni sai Jakubin unohtamaan, mitä oli juuri ollut Alessandralle sanomassa. Lisäksi keskeytys katkaisi pahasti siihen mennessä hyvin sujuneen keskustelun. Koko pöytäkunta kääntyi katsomaan väreilevä-äänistä narisijaa miltei samaan aikaan. Jakub ei sanottavasti yllättynyt nähdessään tutun nahkatakkisen liimatukan uskollisine runkkurinkeineen kasaantuneen jostakin heidän pöytänsä päähän.

“Kattos, eikös se vaan olekin Prahan poikarakkauden edistämisen säätiö”, Jakub sammalsi.

“Länkytä siinä vaan, Landa. Vaan milläpäs meinasit osallistua turnajaisiin? Niihin samoihin, joissa meidän talli vie sinun vapaakeruulupasi?”

“Eikös sitä varten tarttisi opetella ajamaan muutakin kuin kolmipyörää?”

Nahkatakkiukko myrtyi, mutta vain hetkiseksi. Silmänräpäystä myöhemmin hänen ilmeensä levisi uudelleen samaan voitonvarmaan virnistykseen. Hänen katseensa kiersi naisissa, mutta pysähtyi sitten näistä keskimmäiseen - Gitaan - ja jäi siihen.

“Ja ykkösbimbokin täällä isojen poikien pöydässä. Ai jai.”

Gita hymyili väsyneesti, muttei kommentoinut.

“Oletkos jo oppinut käynnistämään auton ilman, että rakennekynnet murtuu?”

Gita hymyili, hörppäsi juomaansa kaikessa rauhassa ja laski lasinsa pöydälle minkäänlaista kiirettä pitämättä. Eikä sitten sanonut mitään.

“Vai onko se niin, että aina, kun on jotakin kovaa kädessä, niin se vispaaminen käy ihan luonnostaan?”

Se herähdytti nahkatakkiporukassa pienen naurunröhähdyksen. Gita hymyili ja avasi lopultakin suunsa:

“Te pojat taidattekin harjoitella keppien räpläämistä keskenänne kaiket päivät. Siltä te ainakin näytätte.”

Nahkatakkimies myrtyi uudelleen. Sitten hänen aivonsa raksuttivat läpi loukkauksen, analysoivat sen ja lähtivät vastaamaan. Aivosolujen (niiden molempien) rasitus kävi niin ylivoimaiseksi, että ruksutus kuului Jakubin korviin saakka kaiken klubin jytkeenkin yli.

“Sinun kuule kannattaisi pitää naama soukemmalla”, nahkatakkimies sanoi. “Se on sellainen juttu, että kun meikäpojat vie kaikki vapaakeruuluvat ja muutkin teidän naaman edestä, niin se taitaa olla arvon kuningattarenkin parempi vain opetella kalua käsittelemään. Jos olet kiltisti, niin me voidaan ottaa sinut oppiin.”

Jakub vilkaisi Gitaa ja heidän katseensa kohtasivat. Gita vilkaisi takaisin, mutta vielä hänen ilmeestään ei oltu luettavissa sitä pientä pilkahdusta, jota Jakub odotti. 

Ei sitten, Jakub mietti ja nosti huulilleen juomaansa. Hän ehti jo hörpätä, ennen kuin tajusi, että lasi olikin itse asiassa Alessandran. No, sama se.

“Pidän mielessä, että teidän porukka tietää kaiken kullinvispaamisesta”, Gita vastasi.

Nahkatakkimies ei enää myrtynyt, vaan hänen virneensä levisi vielä laajemmalle. Nyt hän virnisteli kuin Irvikissa konsanaan.

“Nätisti nyt, pikkuluntuilta ei kuunnella lässytystä - kyllä sinun sen verran pitäisi tietää.”

Jakub vilkaisi taas Gitaa. 

Ei vieläkään.

Hän käänsi katseensa Läskipää-Toman kaljatuoppiin ja jäi odottamaan.

“Se on muutenkin sellainen juttu, että tuollaisen prinsessan sietäisi miettiä, mitä kaikkea sitä joutuukaan henkensä pitimiksi tekemään. Ettei tule annettua epähuomiossa lupauksia, jotka joutuu sitten… hetken päästä nielemään.”

Jakub vilkaisi tämän kommentin heittänyttä nahkatakkia, hieman rotan näköistä miestä, ja näki, että tämä teki rivon eleen kohti kaluaan. Jakub kääntyi hitaasti kohti Gitaa ja näki tämän silmissä viimein sen, mitä oli koko ajan odottanutkin.

Ja kun hän näki tuon alastoman, surumielisen pilkahduksen, hän iloitsi: ei siksi, että olisi erityisesti nauttinut Gitan kärsimyksestä. Vaan siksi, että aika oli viimein koittanut.

---

Nahkatakkiporukkaa oli paikalla kuusi tai seitsemän - oli vaikea olla varma siinä kännissä ja varsinkin, kun osa porukasta oli keskenään niin saman näköistä miespolvia jatkuneen sukurutsan vuoksi. Olipa epäpyhiä serkkujen ja sisarusten ristisiitoksia paikalla sitten kuusi tai seitsemän, se ei sanottavasti muuttanut sitä tulkintaa, minkä Jakubin mieli oli jo tehnyt. Heti, kun Jakub oli nähnyt Gitan silmien katseen muutoksen, tuon pienen verisen loukkaantumisen pilkahduksen, hänen ydinjatkeensa oli ottanut kehon komentoonsa. Jo ennen kuin seuraava tietoinen ajatus edes ehti piipahtaa Jakubin tajuntaan, hänen kätensä oli jo matkalla.

Käsi tarttui tottuneesti Läskipää-Toman kaljatuoppiin ja heilautti sen yhdellä sulavalla liikkeellä suoraan kohti päällikkönahkatakin kasseja. Raskas lasituoppi rysähti valmistautumattomaan haaroväliin kuin taidelasinen purkupallo ja Jakub toivoi, että hänen tuntemansa rusahdus ei ainakaan kokonaisuudessaan tullut tuopista.

Päällikkönahkatakki tippui lattialle kuin jauhosäkki. Yhdessä hetkessä hän länkytti löysän turpansa lämmikkeiksi ja seuraavassa hän makasi lattialla hervottomana. Noin vain. 

Kuin vivusta olisi kääntänyt.

Kiehtovaa.

Sitten Jakub oli jo pystyssä ja otti kohteekseen seuraavan karpaasin tämän vielä yrittäessä päästä samalle kierrokselle reaalimaailman tapahtumien kanssa. Tämäkin kaveri tipahti Nukku-Mattilaan yhdellä voimakkaalla läimäyksellä korvakäytäviin.

Kolmas kaveri ehti liikahtaa, ennen kuin sai nyrkillisen suoraan haaroväliinsä, mutta neljännestä eteenpäin kavereiden ylitöinä urakoiva pääkoppa ehti samalle kierrokselle. Oli jo aikakin, Jakub mietti. Tosin ei sitä kai voinut liikoja vaatia kaiken sen insestin ja perhepiirissä pidetyn genetiikan jälkeen.

Ilman, että kukaan sanoi sanaakaan, muu Talli 15 reagoi vaistonvaraisesti. Vittu-Sergei ja Läskipää-Toma harppasivat pystyyn - Toma jopa niin vauhdilla, että koko pöytä kaatui kaaressa sivuun pois liikkeitä häiritsemästä.

“Ei saa sanoa noin tytölle!” Toma puuskahti oikeutettua raivoa äänessään. “Tomalle on opetettu, että vessapuheet puhutaan vessassa!”

Sitten Toma nappasi lähimmäistä nahkatakkimiestä korvasta - siis kirjaimellisesti korvanlehdestä - ja alkoi vääntää sitä kivuliaan näköiselle kierteelle. Mies huusi ja piehtaroi, muttei voinut mitään, kun Toma lähti kuljettamaan häntä kohti baaritiskiä ja diskosalin päätykulmaa. Ohimennen Jakub tajusi, mitä Toma oli tekemässä ja naurahti: Toma kuljetti rottamiestä nurkkaan häpeämään.

Sitten ajatus katkesi, koska nahkatakki numero viitonen (tai kuutonen, kuka niitä toisistaan erotti?) sai läväytettyä nyrkkinsä Jakubin silmäkulmaan. Se sattui niin helvetisti, mutta Jakub ei koskaan ehtinyt väliin, sillä kun hän oikaisi itsensä valmiina iskemään takaisin, nahkatakki huitoi jo villisti kohti diskolattiaa. Hänellä oli selässään Gita, joka oli napannut tämän kaulan puristusotteeseen ja otteen tiukkuudesta päätellen mies taisi oikeasti räpiköidä pyhän kuolemanpelon vallassa. Jakub kohautti olkiaan ja kävi yhdessä Vittu-Sergein kanssa viimeisen ukon kimppuun.

“Vittu-saatana!” Sergei manasi samaan aikaan, kun vei ensimmäisen iskunsa miehen palleaan.

Kun mies kumartui iskun voimasta eteenpäin, Jakub nappasi tätä niskasta kiinni ja rusautti tämän jo alaspäin matkaavan pään suoraan polveensa. Nenä rusahti säpäleiksi ja mies jäi maahan retkottamaan.

Sitten joku katkaisi musiikin ja salissa tuli hiljaista. 

Jakub katseli ympärilleen. Hän laski tuhoja ja maassa retkottavia nahkatakkeja. Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Sitten kuului tömähdys, kun Gitan kuristama karpaasi väsähti keskelle diskolattiaa. Gita puristi vielä hetken, päästi sitten irti ja varmisti, että kaverin hengitys alkoi kulkea. Sitten hän kiemurteli pois miehen alta ja jäi tarkkailemaan tuhoja.

“Ei kurkita nurkasta!” Läskipää-Toma karjaisi.

Se sai kaikkien katseen kääntymään kohti tanssisalin reunaan - ja toden totta: kuudes nahkatakkimies kökötti nurkassa, kasvot seinää vasten painuneena ja hänen takanaan noin metrin päässä jökötti kaksi metriä ja kymmenen senttiä vähämielistä voimaa. Toma puristi käsiään puuskassa ja tuijotti miehen selkää herpaantumatta. Aina, kun tämä yritti vilkaista kulmain alta, mitä takana tapahtui ja tulisiko joku hänen kavereistaan jo pian apuun, Toma karjaisi uudelleen.

Se sai Jakubin nauramaan. Varsin pian nauroivat myös Gita ja Sergei, sitten koko sali.

Sitten portsarit olivat siinä. Ensi töikseen he näkivät lattian täydeltä eriasteiseen sairaalakuntoon murjottuja miehensohjoja, salillisen hekottavia ihmisiä ja lopulta kaksimetrisen, vajaamielisen karpaasin, joka käskytti viimeistä omilla jaloillaan seisovaa nahkatakkityyppiä pysymään nurkassa.

“Mitä helvettiä täällä tapahtuu!?” jostakin kajahti.

Jakub käänsi päätään ja näki, että paikalle saapasteli lyhyenläntä, tummahipiäinen ja uurteiltaan niin ryppyinen mies, että se laittoi epäilemään oliko miehen tukan pikimusta väri aivan täysin luonnollinen.

Jakub tunnisti miehen. Ja epäilemättä tämä tunnisti hänet.

“Landa! Olisi, saatana, pitänyt arvata. No? Mitä täällä oikein tapahtuu?”

Landa hörppäsi väljähtynyttä olutta jonkun lasista. Sitten hän harkitsi sekunninsadasosan, mistä aloittaisi ja päätti sitten hetken mielijohteesta kertoa koko jutun, mitään siihen lisäämättä ja mitään pois jättämättä:

“No, tuo ensimmäinen kaveri tuossa käveli minun tuoppia päin. Kovaa kävelikin, kun se tuoppi pamahti säleiksi ja kaveri tippui niille sijoilleen.”

Jakub käänsi sormeaan.

“Tuo toinen kaveri hämmästyi tästä niin kovin, että heitti kädet korvilleen vähän turhan rajusti. Nuo kolme muuta rakastavaista kompuroivat toisiinsa kesken diskotanssin ja lakosivat siihen. Ja sitten tuo yksi…”

Jakub viittasi Toman nurkassa kaitsemaan orpoon piruun.

“Hän taisi sanoa jotakin rumaa jollekin joukkiomme naisista ja Toma päätti pitää kurinpalautuksen.”

Klubin omistaja tuijotti Jakubia kulmat kurtussa.

“Vittuiletkin vielä.”

“Sinunkaltaiselle herralle? Ei tulisi muuten mieleenkään.”

Omistaja katseli muita Talli 15:n henkilöitä.

“Niinkö tässä kävi?”

Muut kohottelivat olkiaan ja nyökyttelivät.

Klubin omistaja antoi katseensa kiertää ja tapasi lopulta joukkion keskeltä kasvot, jotka eivät olleet hänelle entuudestaan tutut: ei kuskien piiristä, eikä muutenkaan.

“Sinä: sanopas nyt, mitä täällä todella tapahtui?” hän kysyi osoittaen sanansa suoraan Gitalle. 

Koko sali hiljeni kuuntelemaan vastausta.

“No…”

“No anna tulla nyt! Täällä lojuu äijänraatoa kuin rintamalla! Jonkun on parempi ottaa vastuu vähän vauhdilla, ennen kuin järjestyspartio ehtii paikalle!”

Gita huokaisi, vilkaisi Jakubiin ja painoi päänsä.

“No ehkä Jakubin kertomus ei ollut ihan tarkka.”

“Niin?” klubin omistaja ärähti.

“Ehkä…”

Kaikkien katseet olivat keskittyneet Gitaan. Myös Jakubin.

“Minä kyllä luulen, että nuo kolme kaveria kompuroi johonkin juomaläikkään. Kannattaa varmaan antaa siivoojille satikutia. Tuo tanssilattia on oikea surmanloukku.”

Klubin omistajan ilme kiristyi. Poskilihakset venyivät niin tiukalle, että niiden esijännityksellä olisi varmaan voinut soittaa jonkin konsertin lyhyemmät viuluosuudet.

Omistaja käänsi katseensa oman vartionsa päällikköön. Tämä yritti vilkuilla seinille, muttei tietysti voinut väistää vastuuta.

“No, antaa tulla!”

Mies mietti hetken, vilkaisi Jakubia ja mietti selvästi niitä kymmenien iltojen aikana kertyneitä tippejä, joita Jakub oli paikkaan kantanut. Epäilemättä hän muisti niistä kertyneen aika sievoisen summan. Muiston siivittämänä hän teki päätöksensä:

“Meillä oli toinen tilanne päällä. Me ei nähty.”

Klubin omistaja ei sanonut enää mitään. Sen sijasta hän kääntyi kannoillaan kuin myrskynmerkki ja hävisi jonnekin takahuoneeseen. Minne hän tietysti kuuluikin.

Jakub kääntyi katsomaan Gitaa ja iski tälle silmää.

“Tulkaas”, Jakub sanoi koko porukalle, “eiköhän meidän ole parempi jatkaa bileitä tallilla.”